Kairix

Oli sateinen päivä syyskyyn. Katsoin ilmeettömänä ikkunasta ulos. Muistelin eilis iltaista, silloin jätit mut yksin tienposkeen, syksyn sateeseen, itkemään. Sitä en voi unohtaa ikinä, en koskaan. Satutit mua niin kovasti että sydämeeni jäi arpi. Olemme samassa koulussa, samalla luokalla. Se satuttaa minua vielä enemmän. Ajattelin että se oli kohtaloni. Eläisimme loppu elämämme erillään, eri polkuja pitkin astelisimme, tulevaisuutta emme tietäisi, emme mitään. Rakastan sua kumminskin, aivan liikaa että se koskee. En tiedä rakastatko mua enää, en tiedä mitään enää. Niin kovasti sateenpisarat sydäntäni haavoittivat eilen illalla, syksyisenä yönä. Toivoisin kumminkin että löytäisin elämäni valon. Joka lohduttaa, suojelee, tukee. Sellainen sä olit mutta luotin suhun sokeasti, enkä tajunnut että jättäisit minut syntymäpäivänäni. Se oli pahin lahja jonka olen koskaan saanut. Olit elämäni enkeli, taivaan lähetteliäs mutta sisältä paha kuin demoni. Et tiedä kuinka paljon sanasi satuttivat minua. Mutta ne satuttivat aivan liikaa, liikaa. En kestänyt sitä, mutta jotenkin sain itseni kasaan ja kävelemään kotiin. Matkalla kotiin näin sut ja ystäväni, suutelemassa. Silloin murruin täysin, lähdin juoksuun. Sä et huutanut mitään, tehnyt edes elettäkään lähteä perään, mutta estit ystävääni lähtemästä ja ystäväni rupesi huutamaan perääni. En kuunnellut, juoksin kalliolle, lempi kalliolleni jossa tapasimme ensi kertaa. Silloin meinasin hypätä alas mutta estit, nyt et ole estämässä minua ollenkaan, olet ystäväni kanssa jossain. Kukaan ei enää kaipaa minua, ei kukaan. Minulla olisi taas syy hypätä alas, pohjattomaan rotkoon, pimeyteen, kuolemaan. Astuin askeleen, nyt tai ei koskaan. Tein viimeisen liikkeen, nousin kivelle, otin vauhtia ja hyppäsin. Samalla ajattelin, Anteeksi, tämä on minun kohtaloni, kuolla pimeyteen, yksin, pohjattomaan rotkoon.