Tuomaz

Hetken hairahdukseksi luulin.
Aikani vähättelin tunnetta, vähättelin ajatuksia.
Vähättelin kunnes neljä vuodenaikaa oli koettu.

Tunne lämpeni kohti kevättä,
Kuumeni kesään mennessä,
Syksyn toivoin sammuttavan,
Mutta kuinkas kävikään?
Talven tullenkin se vielä roihusi sisälläni.

Miksen muka pystyisi vastustamaan sinua?
Sydämesi on lämmin,
Äänesi saa minut rauhoittumaan,
Kauneutesi saa minut pysähtymään,
Unohtamaan ympäröivän maailman.
Ja kun olen kanssani en haluaisi olla missään muualla.
Miksikö en siis pystyisi vastustamaan sinua?
Eihän kukaan ole täydellinen, sinä vain satut olemaan kovin lähellä sitä.

Enää en siis voinut vain unohtaa, vähätellä,
Vaikken aluksi voinut edes kuvitella,
Mihin polku johtaisikaan.

Luulin silloin eksyneeni,
Mutta olisinko sittenkin vain löytänyt perille?
Jostain syystä olen onnellinen, vaikka tiedän,
Että en ehkä koskaan saa sinua vierelleni.
Ajatusteni kanssa yksinään, kuiskaan silti tuuleen:
Löysinpäs sinut!