Epähama

ykskantaan aasi orttaan kantaa
kohden auringon aorttaa
ajastaikaa aina taivaanrantaan
kunnes sees taas kanttaan raottaa

suunsa säkin pitimiksi
päänsä liekaan pakottaa
jos kerran päättyy päiväin kulku
uus jo kannan alla nakottaa

päädytön on päivän taival
päässään päätön pettymys
kun uimaan oppii paperlaiva
on se jo syitään myöten vettynyt

hiljaisuuttaan hirret kirkuu
vainaa kellon kaiku nahoissaan
vetämätön vieterinsä henkäys
surku kurkipuissa lahoissaan

toive toven korjaajasta
eläytyen kuolemaan
naulaton on arkkusensa
seilaa hellapuina tuonelaan

käy joka juorulla ja juonellaan
tarinansa tunti tunniltaan
ajan sormi suonellaan
suu ja silmät suunniltaan

kohti hamaa
epävarmaa
uutta samaa
karman pieni kamasaksa
aina edessänsä seinä harmaa