Unohtunut kiitos

Unohtunut kiitos

Istun siinä, korkealla penkillä. Minulla on hiukset kiinni ja olen maailman väsyneimmän näköinen. Uni on joissain nurkan takana. Sinäkin olet siinä, mutta en uskalla katsoa.

''Leikkaisitko tän sämpylän?'', pyydän ja yllättävä kyllä alat leikata.
Miksi sinä niin teit?

Istun siinä, korkealla, mustalla/pyöreällä penkillä. Jalat eivät yletä maahan, mutta ei kai niiden ole tarkoituskaan. Ne on sellaisia tuoleja mitä baareissa on tai siinä yhdessä pitseriassa, jossa oli vain miehiä. Miehiä, isä ja minä.

Ennen kuin tajuan, olet jo voitelemassa leipiäni. Kysyt haluanko jotain päälle.
Juustoa tietysti.
Montako palasta?
Yksi.
Uni peittää näkökentän silmistäni.

Mitäköhän tapahtuisi jos astuisin tästä tuolilta alas ja painautuisin sinuun? Saankohan halata sinua juuri nyt? Pitää tiukasti paidastasi kiinni, aivan kuin katoaisit jos en tekisi niin.
Ulkona on pimeää ja sinä olet voidellut leipäni huolimattomasti. Ihan kuin juustopalasiakin olisin kaksi. Tekisi mieli huomauttaa asiasta, mutta pysyn hiljaa. Juuri nyt en halua pilata mitään.
Näytät jotenkin niin onnelliselta.
Täytyy olla hyvin varovainen pilaamasta mitään.

Saanko nousta tästä tuolilta ja painautua sinuun? Saako niin tehdä? Joku pitelee minusta kiinni. Tämä tuoliko?
Leivät ovat valmiit ja katoat jonnekin.
Uni kaipaa minua. Heikottaa.

Sanoinkohan edes kiitos.

Kiitos leivistä.