Rakkauden Keinu

Sinä iltana, kenties viimeisenä, olimme keinussa.
Katsoimme toistemme rakkautta, halua, hellyyttä
silmästä silmään, ilman pelkoa.
Meillä oli kaikki, toisemme ja koko maailma.

Me koimme siinä sen mitä koko elämämme etsimme,
mitä jäimme paitsi, mitä emme koskaan kokeneet.
Kuka olisi arvannut, että se niin pian painuu muistoihin,
pelkäksi hennoksi odotukseksi valosta tulevaisuudessa.

Sain onnen, sain unen sun vieressä, ihan pienen hetken.
Olin siinä, rakkautesi lämmössä, hellyytesi lähteellä.
Sen hetken aikana nukuin suloisimman uneni,
en muuta unta tarvitse, en enää.

Ei sellaista onnea voi mies saada, ei missään,
että Valonsa ja Lämpönsä viereen saa nukahtaa.
Oliko se uni viimeinen, enkö enää saa sitä suloa?
Vai onko jossain vielä toive - pieni, häilyvä?

Nyt on tilalla pelko, ahdistus, kylmyys.
Tämäkö on rakkauden palkkio? Tässäkö kaikki?
Enkö enää saa unta? Onko Valo ja Lämpö poissa?
Palaako kaikki entinen, se kaikki ikävä?

Unelma elää ja toiveissa on kipinä, aivan pieni,
joka ei tuulta säiky, ei myrskyä pelkää.
Joskus tulemme pimeästä pois, myrskystä tyveneen.
Kevät nostaa kaiken elämään, meidät mukanaan.

Silloin olemme keinussa taas, uudestaan.
Ilman pelkoa katseemme kohtaa, ihomme vastakkain.
Silloin mä taas saan nukahtaa, tunnen Valoni ja Lämpöni.
Siihen saakka mä valvon, katson yötä pimeää.