Mikä tekee ikävän

Muistan kasvosi jokaisen piirteen,
sen kuinka ne muuttuivat ilmeittesi vaihtuessa.

Muistan miltä tuntuivat taivaan korkeuksista tipahtelevat vesipisarat ihollani,
muistan tuulen tuoksun ja sen,
miltä se tuntui kasvoillani.

Muistan naurun helinää,
astioiden kolahtelua toisiaan vasten.

Muistan kuinka pehmeältä hiuksesi tuntuivat sormissani.

Muistan katseesi,
muistan silmiesi värin,
muistan senkin kun puhuit minulle sinä päivänä,
sinä hetkenä.

Muistan miltä multa tuntui varpaissani,
kuinka sininen taivas olikaan pääni päällä,
muistan tarkalleen ruohon värin ja loputtomat kukkulat joita se peitti.

Muistan kävelleeni siellä joka päivä,
sateella,
auringon paisteessa,
tähtien alla.

Muistan sen,
kun ensimmäisen kerran kävelit siellä kanssani,
ja sen kun et enää astunut jaloillasi samaan tahtiin kuin minä.

Muistan verhojen värit,
puiset seinät,
taulun kuvan,
tuolien paikat,
mattojen koon,
kissamme nimen,
astioidemme määrän.

Muistan hääpäivämme,
ensimmäisen lapsemme syntymän.

Muistan ensimmäiset askeleet,
ensimmäisen sanan; äiti.

Muistan kuinka lapsemme lensi pesästä,
ihosi uurteet syvenivät,
sen kun selkäsi kumartui yhä enemmän ja enemmän kumaraan.

Muistan nyt viimeisen katseesi,
viimeisen kosketuksen,
sen kuinka ihosi lämpö haihtui pois.

Minä muistan.

Muistan jokaisen hetkeni kanssasi,
muistatko sinä?

Muistatko,
nytkin kun seison hautakivesi äärellä,
vanhentuneena,
harmaat hiukseni kasvoille valuen,
selkä taipuneena,
kävelykeppi kädessäni?

Minä muistan.