Kun on istunut riittävän kauan
murheen kanssa kahden,
alkaa jo suunnitella murhaa,
miten saisi hengiltä
tuon sisälle eksyneen
syksyn viimeisen kärpäsen.

Niin viattomat tuoli, pöytä ja ikkuna
saavat vain osumia viime viikon ilmaisjakelulehdestä,
mutta kärpänen on aina toisessa paikassa kuin äsken.
Ikään kuin jokin prisma, peili aiheuttaisi optisen harhan
kuin silmänkääntäjän tempussa.

Alan jo tuntea myötätuntoa tuota
yksinäisyyttään surisevaa paskakärpästä kohtaan.
Ehkä sen murhe on yhtä korkea kuin minunkin.
Missä sen kaverit ovat? Miksi ne ovat sen hylänneet?
Sehän on ihan hyvännäköinen,
ei edes erivärinen kuin muut lajitoverinsa.
Miksi sitä syrjitään?
Mokomat rasistit!

Jos se hyväksyisi minut
kaverikseen,
vaikka olenkin vähän erilainen,
voisimme asua avoliitossa
tulevan talven.
Naimisiin en halua.