TERVASKANTO

En nuorempana osannut aavistaa sitä, vaikka selviä merkkejä siitä jo oli. Laitoin syrjään sellaisen asian, että joskus vielä tulen kompuroimaan. Lähdin uteliaisuuttaani tuntemattomalle polulle. Kuljin mutkittelevaa polkua kauniiden runkojen välissä, kun eteeni avautui hakkuuaukea ja aukean keskellä metsäsaareke. Näin sen kaukaa, kun hakkuuaukion reunalle pysähdyin. Halusin päästä sinne, vaikka maasto ei näyttänyt kovin kulkukelpoiselta. Niin pieni kaistale metsää siellä suuren aukean keskellä. Lähdin kulkemaan sitä kohti silmät tiukasti kiinni saarekkeessa. Saari se oli vedettömässä maisemassa kuin pakolaisleiri autiomaassa. Sitten varomattomuuttani kompuroin, kaaduin rähmälleni. Niin lähellä maata en monesti aiemmin ollut joutunut. Sinnehän sitä minut vielä joskus pistetään, maahan. Mutta vaikka maasta minä olin tullut, en vielä maaksi olisi halunnut. Ponnistauduin kontalleni, puhdistin mullat suupielistä ja vilkaisin taakseni. Helvetin kanto, sanoin itsekseni, mutta kun tarkemmin tarkastelin sitä, ilahduin siitä, että näiden tuoreitten kantojen joukosta löytyi yksi lahokanto, mutta vielä niin voimissaan, että jaksoi minutkin kaataa. - Oikea tervaskanto se! Istahdin sen kannon päälle. Tuntui oikein mukavalta istua sen vanhuksen sylissä. Vaikka meillä oli ehkä paljon ikäeroa, tuntui että ymmärsimme toisiamme. Juttelin kannolle niitä näitä, kaikkea mukavaa mitä mieleeni vain juolahti. En halunnut nousta siitä, vaan toivoin että saisimme viettää aikaa pidempään. Kanto jutusteli minulle ajoista, jolloin siellä oli vielä salskea metsä. Kaikenlaisia puita oli ympärillä, sekalaista metsän väkeä asui täällä kaikkialla. Alkoi hämärtää. Aukealla oli vielä valoisaa, mutta metsään hiipi jo pimeys. Metsäsaareke jäi saavuttamatta, mutta ehkä joskus uudemmalla kerralla pääsisin metsäsaarekkeelle saakka . Tähän kannolle haluan istahtaa joskus uudelleen, sen siinä silloin vakaasti päätin joskus vielä toteuttaa uuden retken tänne uudelleen.