Silloin kun se oli lapsi, ei se miettinyt miksi. Tekipähän vain ja oli onnellinen. Ei se ollut onneton, surullinen kyllä, joskus, mutta silloinkin onnellinen.
Silloin meri oli meri, lätäkkö oli meri, joki oli meri, oja oli meri. Ja lasissa oli merivettä, jota juomalla pystyi puhumaan kalojen kieltä.
Kerran se kaatui ja kyynärpäästä tuli verta. Se itki hetken kipua, mutta olipahan kuitenkin onnellinen ja vähän ylpeäkin ruhjeestaan.
Sitten se lapsi kasvoi, ja alkoi pohtia asioita. Se vain mietti: miksi on näin? - eikä enää tehnyt mitään. Joku totesi, että sillä on ekstentialistinen kriisi.
Se kasvoi vielä ja alkoi taas tehdä asioita, vain koska oli pakko. Kyllä se tiesi, mitä tapahtuisi jossei se tekisi mitään. Eikä se ollut onnellinen, vaikka väittikin niin.
Se vanheni ja tajusi, ettei ollut itse tärkeintä maailmassa. Se nauroi itsekseen, itselleen, ja kirjoitti runon. Siitä tuli hyvä olo, eikä se miettinyt miksi.
Se pani sanoja toistensa perään täysin järjettömästi, tietenkin, kunnes kuoli. Ja eikös sen viimeiset sanat olleetkin:
"Missä olikaan se väitetty elämisen tuska? Riemua se oli, ja ruusuilla tanssimista, koko ajan."
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
