Kohtasin talon

Iso ja pelottavan näköinen talo seisoi ryhdikkäänä pienellä mäellä. Taloa oli haavoitettu ja se oli arpinen, mutta se seisoi jykevästi pystyssä. Sen pintaa oli poltettu ja raavittu rikki. Eikä sen ikkunoissa ollut laseja. Se vaikutti uhkaavalta ja vastenmieliseltä. Puut ja korkeaksi kasvanut heinä suojasivat sitä joka puolelta.

Sisältä talo oli tummunut, kaikki siellä joskus ollut elämä ja ilo oli kadonnut. Tilalle oli tullut mustaa. Talon sisin oli vetäytynyt piiloon kaikkea tuhoa, jota myös sen sisäpuolen kuorelle oli aiheutunut piittaattomien ihmisten kohtelusta. Ensin kaikki tuntui hävitetyn ja kadonneen. Luulin talon kuolleen. Sitten tunsin pienen henkäyksen. Se oli talo. Se oli hädin tuskin hengissä. Talo oli vetäytynyt ja piiloutunut maailman aiheuttamaa tuskaa ja pelkoa. Se oli joskus ollut vahva ja itsevarma, hyvin kaunis talo. Vaaleankeltaiseksi maalattu mansardikattoinen puutalo. Se oli suojannut sen asukkaita maailman kylmyydeltä ja tuulelta. Se oli ollut koti.

Sitten se oli hylätty. Talo oli jäänyt yksin, ilman kenenkään kosketusta. Pikkuhiljaa se oli masentunut ja rapistunut. Tuntenut itsensä hyvin tyhjäksi. Sitten olivat tulleet tuntemattomat ihmiset. Tyhjentäneet ja rikkoneet kaiken mahdollisen ja sotkeneet paikat. Talo oli avuton, se ei voinut vastustella. Kukaan ei kuullut sen avunhuutoja. Se oli jäänyt yksin auki revittynä ja rikottuna. Talo oli musertunut. Siitä tuli pelokas ja arka. Se kätkeytyi piiloon rujon kuoren ja lian alle. Paljoa siitä ei enää edes ollut jälkellä. Vain ulkokuori ja pieni pelokas henkäys. Talon kauneuden voi vielä nähdä sen kaiken läpi, kun antaa sille aikaa ja on hellä.

Itkin talon kanssa. Halasin ja silitin sitä. Muuta en voinut tehdä sen hyväksi.