Tulin tänne tietämättäni, vaivuin ajatuksiin omiini. Metsän hiljaisuus kutsui puoleensa. Näin tai kuulin, mutten osannut enää polkuani valita. Lumen valkoisuus häikäisi, hiljaisuudesta sain ystäväni. Viritin asettani, muotoilin ajatuksiani, ilman läsnäoloa. Näin usein vain välähdyksiä, muistiini paloi hetkiä keltaisuudesta, myös ääniä tai harmauden sävyjä muistelin. Sateella ei ollut märkää, auringon paistaessa montun vesi muodosti lammikon. Näin kaiken aina jonkin takaa, ihan kuin tarkoitukseni olisi ollut valvoa.
Se rauhallisuus riistettiin tavallisuuteen vedoten. Olin vahvempi, olin isompi, mutta olin vain niin pieni. En osannut sanoiksi muuttaa sitä, mitä en itsekään ymmärtänyt. Tässä olen. Aika kului, katsoin aina aurinkoon. Purosta nostin veden kämmenilleni, kurotin kaulani ja maistoin vedeksi muotoutunutta. Koskaan en ollut yksin, vain ihmiset olivat toisaalla. Tunsin valon, tunsin kosketuksen, nyt olen viimeistään yksin.
Kukaan ei kertonut, en saanut tilaisuutta keskustella. Identiteetti vietiin, eikä mahdollisuutta vastaanottaa enää annettu. Tietoisuuden kadotettuaan, ihminen ei tunne itseään, ei saa kosketettua sieluaan. Kun se katoaa, menee sen löytämiseen pitkä aika. Toiset eivät sitä enää pysty löytämään koskaan, toiset eivät siitä joudu koskaan päästämään irti. Inhimillisyyteni ja avarasti näkemiseni eivät enää kaipaa selittelyjä. En tiedä enää milloin näen enää, en enää pidä sisälläni selitettyä toivoa jostain, mikä voi täyttää pienen ihmisen mielen. Rakkaus.
On niin ikävä rakkauden tunnetta. Muistissani voin vielä uida tunteissani, kosketella rakkautta harson läpi. Kyyneleeni valuvat aina kun sormeni hipaisevat muistojen pintaa, vaikka täysin lähelle en enää pääsekkään. Ristiriitaisuuden kahleet pitävät kiinni.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
