”Oranssi Tilhi” soittaa.
Joku karjuu: ”MITÄH?”
Ei kuiteskaa Maukka
tai tuo ihmeissää kiertelevä haukka.
Eikä jalkoi polta Hesan kadut.
Tänne polettii tulles ladut.
Isäntä ite saha käsis
porkkaa munii myöte
meist pienimmän,
isomman kuitenkin ku kanantaluttajan,
jälkii seuraavalle puulle,
jonka ympärilt oli lumet polettu.
Kumartuu, saha pärähtää.
Nousee, puu värähtää
kuin väsynyt lakanoille kellahtaa
puuteri vain tupsahtaa.
Mieles kaikil pyörii: Jaksaa, jaksaa,
kyl se vaivasa maksaa.
Mie ja toisiks isoin meist,
me hongan kolistajat ja käpyjen kerääjät
ei kuitenkaan käpykaartilaiset,
niin myö raamikkaimmat
kiskotaa kuolleet ylös vuoteistaan
läpi jo raivatun,
kasvulle avatun,
kohti metän lävistää nauhaa,
jota metallihevoset kesäl sit jauhaa.
Höyry nousee nutuista,
tolkkuu ei tuu jutuista.
Pärinää, suhinaa, huohotusta
lähinnä ihtesä liikkeelle potkimista.
Väsy rupee näkyy muissakin kuin puissa.
Öljy, puru ja Sahara maistuvat suissa.
Kaikil meil sellane kiilto silmis
niiku saaliinsa näkeväl eläimel.
Veren ja suolan maku huulis, kieles.
Toistoo toiston perää, palkkio mieles.
Aurinko oikoo jo ihteesä pitkin hankee,
pään on upottanu jo valkeaan tyynyyn.
Isäntä suoristaa selkäsä,
sammuttaa sahan,
odottaa hiljasuuden hiipimistä takas
ja sit työntää just sahattuu
hihkasten: ”PUU KAATUU!”
Puu köllähtää,
hanki pöllähtää.
Kahtelee taivaanrantaa, tuumaa: ”Pakastuu”
”Pannaa viimoset pinoo ja kohti aukastuu.”
Hämärtyväs illas
voimien ollessa jo sillas
ukot peräkkäi ku
köyhän talon karjut,
mut latusel ja sukset jalas.
Nenä haistaa,
suu maistaa,
pehmeän aromikaan savun
kuivasta puhtaasta puusta
riittävän hapekkaasta loimusta
niiden liitosta
roihuavasta palosta.
Hetki viel
sit pihatiel
ja palkka oottaa siel.
Se antaa potkuun jämäkkyyden,
työntöön ärhäkkyyden,
silmiin ahneen kiillon
ja tekee hankeen uuden viillon,
ku jokainen ekaks yrittää
rinta rinnan tökittää
naurun rähäkkää
poikamaista menoo sähäkkää.
Hengityksen vihdoin antaessa myötä
isäntä pihal tuumaa: ”Oivaa työtä!”
”Eiköhä märät rytky pois viskasta,
ja huurteiset maltaiset kiskasta.
Maksamaan on vuoro päästää
hautuneet vastat ja löylynhenki.
Ovat jo pitkään olleet sitä odottamassa.
Eikä tätä palkkaa kannata säästää
olipahan isäntä tai renki
sitä nostamassa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tulivat mieleeni ajat, jolloin edesmenneen isäni kanssa metsätöissä kuljin. Justeerilla ja pokasahalla puut kaadettiin, sekä petkeleellä ja vuoluraudalla kuusipöllit parkkailtiin.
Tästä lähtee monia ajatuskuvioita.
Soljuva tiivistelmä Kalle Päätalon kirjasta: Viimeinen savotta.
Oi miten upee !
Henkee piti pidätellä lukiessa =)
Hyvä kuvaus ja runo : )
Hienoa tunnelmallista ja hauskaakin kerrontaa! :)
Sujuvasti kulkee ja lukija nautiskelee. Harvoin kuulee runon, mutta tässä jokainen mätkähdys hyppää näytölle. Erinomaista ja valmista kerrontaa, oot sie lahjakas!
Sivut