Rikki ikävästä

Tahdon saada halauksen.
Rutistan peittoani yhä lujempaa,
ei auta.

Yritän rauhoittaa itseni tuhat kertaa minuutissa,
mutta turhaan.
Ikävä ei katoa.

Jalat pettävät alta.
Pakko istua,
pakko olla paikallaan.

Pää sekoaa.
Heilutan sitä kuin hullu.
Ympyrän muotoista kehää.

Käteni tärisevät.
Lasi särkyy lattialle.
Sirpaleet kiiltävät.

Ulisen,
kuin pieni koira hyljättynä pahvilaatikossa kadunkulmalla,
ilman kotia, ilman ystävää.

Tekee mieli huutaa keho tyhjäksi ikävästä.
Huutaa ikävä pois.
Unohtaa.

Ruumistani pitkin kylmät väreet, ylös, alas,
ihoni väreilee.
Minun on kylmä.

Itku nousee kurkkuun.
Silmäni kostuvat,
ääntä ei enää kuulu, olen itkenyt liian pitkään.

Vatsaa kouraisee.
Tunnen mielettömän kivun.
Tipun lattialle.

Kolme suurta terävää piikkiä lävistää selkäni,
lihan läpi tuskaisesti,
ne tulevat varoittamatta.

En enää hengitä
Keuhkoni eivät enää toimi.
Ne ovat turtuneet.

Sydämeni pakahtuu,
sen lyö niin lujaa, ettei enää lyö.
Se on tulessa.

Olen yksin lattialla,
vain ikävä seuranani.
Sattuu.

Mikään ei toimi,
ikävä on liian kova.