s'il vous plaites sanoi hän

Upeaa, kunpa kaikki voisivat olla ystäviä keskenään.

Positiivinen, pidin. 

Rehellinen ja aito kädenojennus. Me osaamme ehkä puhua, mutta osaammeko kuunnella myös toista. Siitä syntyy vuorovaikutus. On inhimillistä, että omat murheet ovat etusijalla. Niistäkin on puhuttava, koska ahdistus vain lisääntyy, jos omasta pahasta olosta ei voi kenellekään puhua, kun pekää vähättelyä ja kyynisyyttä vastapuolen taholta. Kun puhumme ja kuuntelemme, se saattaa auttaa näkemään valoa pimeyden keskellä murheittensa kanssa yksin jääneelle, eikä siihen tarvitä aina ammatti-autttajan apua . Me voimme olla aivan arkisella tasolla toistemme tukena. Pienikin murhe saattaa olla toiselle suuri, eikä murheen suuruutta voikkaan mitenkään mitata. Se on yksilöllistä. Tämä tietysti vaatii luottamusta toiseen. On hienoa, jos voin luottaa toiseen, ja myös toisin päin, minä häneen. Me olemme ihmisiä, jos elämme ihmisiksi olemalla luottamuksen arvoisia.

Runossasi on erittäin tärkeä viesti meille kaikille.

Inhimillisesti ajateltuna vaikeita asioita yhen äkin, mutta jotain tuttua tuli mieleen tuon etiikan suhteen. Minulla oli joskus lapukka joka tykkäsi hakea mitä ikinä sille nakkasikin, etiikkaa en tosin ole heittänyt menemään, ainakaan omasta mielestäni... no hyvä on, vaikia juttu sekin... kyllä nyt nolottaa kun oikein tarkastelee itseään... ihminen on huono näkemään itseään vaikka ois hopiaiset hollilla. Onkohan keksitty jo kuvastin, älyä pidättelemään? Epäillä sopii, mutta oikianlainen ojennus saattaa varmaan oivaltamaan osaansa olevaisuudessa. Koitetaan olla, sil'viisee :)