nuotiolle mars

ryki kurkkuaan
kuin jotain sanoakseen
vaan mitäpä sillä
             sanottavaa
tuolla, tuleen tuijottajalla

kuin odottaisi jotain liekeistä ilmestyväksi
jotain lihaa ja verta, eloisan elävää
nauravaista, iloista

kipinöitä vielä vahtii, istuinkiveä tasatahtiin koputtaa
kuulee sen joku toinen, alkaa hänkin rummuttaa

näin täyttyy taivaankannen alus
rytmisellä äänistöllä

toiset soittavat, toiset tanssivat, joku laulaa
iloon yhtyessä koko maailman
--
viimeisen kipinän sammuessa
hän nousee, kepeästi astahtaa
mökkiinsä hymyten

ottaa esiin levyn Helga Hynnisen
kuin taattonsa tätä aikaa aiemmin
       voit laulaa siis vaikka kuinka väärin
       kunhan uskot asiaas
       anna ilon entää, hymyn lentää
       henkes samalla laajeta
       ymmärrykses syvetä

erheitä viskoo elämän varsi
sitähän se on virheiden toistelua
oppimiseen asti, ja jos et virheitä tee
olet kuin virkamies, kulu jossain taulukossa
joka ei erheiden pelossa myöskään mitään muuta tee
--
pikku hetket nuotiolla
resetin tarjoavat
tuokiokuvia ja toiveita jostain hohdokkaasta
jostain muusta kuin kärsimyksestä tai sodasta

jostain yhteisestä maailman melodiasta
joka syntyy ihmisyydestä
kun toinen toistamme kuulemme ja tuemme
arvostamme, rakastamme

maailmanhenki kuulkoon toivomukset toiselle kanavalle
toimeen ryhtyköön, muutosvastaisuutta hallitkoon
-- rakkaus on supervoima
    viha puolestaan vain kalpea haamu, ihmisyyden alatila
kaikottele haamut vaikka sinne hemmettiin
vahvistele sydämen paloa ja rakkautta
                in finitum
                ja niin edelleen