Kanerva

itkuista, itkuista
oli elämäni ennen kovin itkuista
kuusen alla maatessani
siilin tukkaa sukiessani
metsävanhuksen sylissä

ei lie ketään ollut,
jolle murheitani mutista,
jolle ilojani kuiskia
jolle elämästäni kertoa

kerran sain neuvon uuden
en sitä korvilla kuullut,
en liioin silmillä nähnyt
sen sain suoraan sisimpääni

silloin taivahalle katsahdin
siellä yksin pimeässä,
kuu lepäsi suruissansa

tälle laulaen lausahdin
"ei kuule puolukat punervat,
eikä kaarnat karheat,
josko sinä kuulisit?"

kerran unessani vastauksen kuulin
tajuntaani nämä sanat sain
"tahtoni on ystävyys luoda
ja yön hämärään lohtua suoda"

nyt tuttava taivahalla,
jolle murheeni mutista,
jolle suruni supista,
yhdessä ilomme elellä