Jussin jäähyväiset

Minä elin niin kuin elin. Elämältä sain sen postin.
Käännyin maailmalle selin. Syliin välillä sen nostin.
Yhteiskuntaa, uskontoja joskus kohtelin kai kaltoin.
Yksilön ympäröi oja. Olla hyppäämättä maltoin.

Sai äiti joskus sut kii pissattuasi potan taa.
Nyt se laitoksissa tutkii satunnaisotantaa.
Yhteiskunta, vanha kettu, jatkaa samaa ainiaan:
alistaja, alistettu, ainaista painiaan.

Mutta auto oli upein, tähdet maalattuna peltiin.
Hipein, punkkarein ja jupein minut sisään houkuteltiin.
Luvattiin sävelen, riimin musta virtaavan kuin vettä.
Ympärilleni sain tiimin, joka seuras liikennettä.

Ja sen kuski sanoi: "Puskii! Nyt me perään ampaistaan!"
Voi aivotonta kuskii! Pian se pääsee hampaistaan.
Minä jarrut pohjaan painoin vuoksi syyn yhtäkkisen.
Yksin, vaihtein yksin ainoin ylsin vauhtiin Häkkisen.

Oli seurassani kaikki. Seuranain ei ollut ketään.
Jatkui ojan yli haikki. Tänään meitä jäljitetään.
Tehkää ekskursio tähtiin! Helvetti, taivas nähkää!
Niin myös tehtiin, paljon nähtiin, vaan ei Viitaa. Kyllä Tähkää.

Tulkaa, tutkijat ja paavit! Tulkaa, sadat ystävät!
Sinä asfalttia jo raavit! Viisarit löntystävät.
Tutut naamat paikkaa täyttää: päivittäiset äijänne.
Viisarit pian myöhää näyttää. Valuu tyhjiin Päijänne!

Täyttyy etsijöiden pöydät oottaen katharsista.
Jos minut sieltä löydät, niin olen Marsista!
Tätä ei voi löytää töissä, täytyy viettää lomaansa:
Sielu muissa tähtivöissä! Ihminen jää omaansa.

Vaikka talvet nykyisetkin umpeen tuiskuttaa voi ladun,
silti tuskin edes hetkin pienin elämääni kadun.
Kyllä tiedän joskus, että elämääni hyljeksitään.
Huuda vaikka perkelettä! Sittenkään en kadu mitään.