Unelma - ja todellisuus

Valkoinen Volvo 244 kaartoi Tolosten pihaan. Oli sanomattakin selvää, että auto oli Sirénin perheen. Jutta tuijotti ulos ikkunastaan. Hän oli jämähtänyt siihen paikkaan auton nähdessään. Volvosta tunki ulos kiharapilvi ja koko Hannes. Jutta oli pyörtyä. Hullu mies! Se tuli tosta vaan. Hannes kulki ovelle ja löysi ovikellon. Jutta ravisti päätään. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Ovikello soi uudelleen. Nyt Jutta tajusi mennä avaamaan.

Hannes katseli häntä hetken ylhäältä alas ja alhaalta ylös ja jäi sitten tuijottamaan ruskeisiin silmiin. Häneen oli iskenyt valtaisa hermosykerö. Mitä helvettiä hän teki täällä? Hänen kätensä tärisivät, eikä hän pystynyt sanomaan sanaakaan. Oli ollut saakelinmoinen päähänpisto lähteä ”katsomaan murua”, jota ei oikeastaan edes tuntenut.

- Eksä ookaan sen Miian kans kun sä tänne tulit?
Hanneksen hermosykerö laukesi ja hän valahti hervottomaksi.
- Mistä sä sen tiät?
- Mitä se sulle kuuluu!
Jutta olikin vihainen. Hän ei ollut tiennyt sitä itsekään.
- Mitä vittua sä tänne tuutu huomioo kerjään jos sun muija ei välitä enää? Painu sä vaan sinne, mistä tulitkin!
Jutta painoi katseensa lattiaan varoituksetta. Mitä hän taas oli mennyt möläyttämään? Olisi pitänyt pitää leipäläpi visusti tukossa.

- Anteeks ny, sanoi Hannes. Hän ei kumma kyllä lähtenyt heti kävelemään.
- Anteeks ny, mutta: ensikskin, mä EN tullu huomioo kerjään. Toiseks: mun muija ehkä välittää, mutta mä jätin sen. Mä en perusta siitä, koska sä olet olemassa. Kolmanneks: sä taidatkin olla aikamoinen kusipää, kun sä tolleen tiuskit.
- Viä yks asia, huudahti Hannes nopeasti, kun Jutta kääntyi selin ja aikoi lähteä huoneeseensa puremaan tyynyä, repimään lehtiä ja parkumaan.
- Yks asia siis. Sä oot niin ihana et sulle ei voi olla vihanen.

Jutta ei uskaltanut katsoa Hannesta. Hän ei ymmärtänyt mitään tällä hetkellä. Häntä vain itketti.
- No älä ny murjota, sanoi Hannes. Hän kosketti Jutan olkaa. Jutta ravisti harteitaan. Hän ei kestäisi enää pitkään.
- Anteeks.
- Ovi kii, mutisi Jutta.
- Jäänks mä sisään vai ulos?
Jutta pudisti päätään. Ei hän tiennyt.
- Mä meen ulos jos sä sanot.
Jutta pudisti jälleen päätään. Hän halusi Hanneksen jäävän.

Hannes tuli pois ovenraosta ja sulki oven. Jutta laahautui yläkertaan. Hannes seurasi. Hanneksella oli harmaa kauluspaita, keltainen T-paita ja farkut yllään. Jutta meni huoneeseensa. Hän asettui sängylle vatsalleen. Hannes oli hiljaa. Hän tutki huonetta. Hän näki pöydällä suklaata ja aikoi kysyä, saisiko sitä ottaa. Vähän edes. Mutta sen sijaan hän kysyikin:
- Mitä sä itket?
Sillä Jutta itki. Ei paljon, mutta Hannes näki sen.
- Mä mitään itke, kivahti Jutta itkuisella äänellä.
- Jaa. Hannesta nauratti hiukan. Toistaiseksi.
- Katto tänne, Jutta. Katto mua, Hannes melkein kuiskasi.
- Enhän, tiuskaisi Jutta.

Hannes pudottautui polvilleen sängyn viereen. Hän yritti uskaltautua silittämään Jutan hiuksia. Loppujen lopuksi hän ei kuitenkaan tehnyt sitä. Hän pyydysti Jutan käden ja kosketti sillä kasvojaan. Siinä kohdassa oli jotain märkää. Jutta vilkaisi Hannesta.
- Itkekkö säkin? Ja paljasti itsekin itkevänsä.
- Kyllä kai, sanoi Hannes ihan melkein normaalisti.
- Sä olet niin sulonen.
- Höh, kuului Jutan kiitos.

- Mikä sun on, Jutta? kuiskasi Hannes ihan hiljaa tytön korvan juuressa.
- . . . mä tiä sanoo.
Hannes sulki silmänsä huokaisten. Hän sormeili Jutan hiuksia. Hän istui lattialla polvillaan pää tyynyllä sängyn päällä, käsi Jutan niskahiuksissa. Jutta siirtyi sängyn toiseen reunaan.
- Tu tänne, hän kehotti. Hän kosketti Hanneksen kiharaisia hiuksia.
- Tu mun viereen . . .
Hannes kömpi seisaalleen. Hän istahti sängylle ja mietti.
- Tule nyt, vaati Jutta ja veti Hannesta käsivarresta.
- No joo sitte.

Hannes asetteli itsensä älyttömän hitaasti makuuasentoon. Hän hipaisi varovasti Jutan poskea. Jutta hymyili. Hannes teki saman uudestaan. Hän käveli sormillaan kohti niskaa ja silitti varoen. Hän näpersi hiuksia helläsi, niin, että se hiukan kutitti. Se kutitti ihanasti. Hannes pujotti sormensa hiusten sekaan ja antoi niiden valua sormien lomasta. Hän teki saman uudelleen ja uudelleen. Jutta hymyili hennosti silmät suljettuina.
- Kaunis, ajatteli Hannes.
- Sulonen, ajatteli Hannes.
- Ihana, hän ajatteli.
- Jatkais ny, ajatteli Jutta.

Hannes liu’utti kättään alemmas ja jätti sen Jutan niskaan. Hän mietti hetken ja kuljetti sormiaan olan päältä eteen. Hän hipaisi Jutan rintaa ja punastui. Olipa hän tullut herkäksi. Hannes vaelsi sormillaan Jutan käden alta selkään ja jätti kätensä siihen. Hän pujotti toisen kätensä Jutan niskan alta ja puristi tytön syliinsä.

Jutta huokasi. Häntä väsytti. Olo oli suloinen. Jutta hymyili. Hän vilkaisi Hannesta, joka hymyili myös. Hän nosti kätensä ja kietoi sen niin pitkälle Hanneksen ympärille kuin ylettyi. He joutuivat aivan kiinni toisiinsa. Juttaa värisytti. Hannes puri alahuultaan. Häntä hermostutti. Hän kiersi jalkansakin Jutan ympärille. Hän alkoi kuumentua. Hän sulki silmänsä muuttuen totiseksi. Hän hengitti syvään ja yritti pysyä rauhallisena. Mutta miten sekin muka olisi voinut onnistua, kun sylissä oli maailman ihanin olento? Huh sentään. Mitähän tästäkin seuraisi?

Hannes oli aivan sekaisin. Hän piti vielä hetki sitten tuntematonta tyttöä sylissään ja oli jo nyt ihan hullu.
- Mun tarttee mennä psykiatrille, mietti Hannes. Hän ei voinut päästää Jutasta irti. Ei sitten niin millään. Eikä Jutta siitä syleilystä olisi lähtenytkään. Yhtäkkiä Hannes suuteli. Jutta hätkähti tuntiessaan vaativat, mutta hellät huulet omillaan. Hän vastasi suudelmaan . . .

Lentokoneen ääni herätti Jutan unesta. Hän puristi kukallista tyynyä lujaa ja suuteli sitä intohimoisesti, kunnes tajusi, mitä oli tekemässä.
- Voi jumalauta, oon määki!
Juttaa pänni. Aina kaikki ihana oli unta! Jutta vilkaisi kelloa. Neljä iltapäivällä. Hullu aika nukkua. Ulkona paistoi aurinko ja siellä oli lämmin. Mikä ihme hänet oli sisälle tuonut?
- Mä oon tyhmä, ajatteli Jutta. – Miks mä en menny ulos, vaan jäin tähän lojuun ihan suotta? Taas piti nähdä tommonen todentuntunen uni. Tollaset on inhottavia, vaikka . . . No, ei tollasta kyllä voi millään tapahtua. Kai se jätkä nytkin on innoissaan sen muijansa kanssa jossain kolossa.

Jutta vaelsi keittiöön. Hän otti jääkaapista Spritea, kaatoi itselleen suuren lasillisen ja meni takaisin huoneeseensa. Hän tunki jonkin kasetin mankkaansa unohtaen laittaa sen soimaan. Hän joi lasin tyhjäksi ennätysvauhtia. Hän tuijotti paria poutapilveä taivaalla. Hän ajatteli mennä ulos. Mutta sitä ennen hän katsoi ulos ikkunasta. Hän jäi siihen tuijottamaan, sillä valkoinen Volvo 244 kaartoi juuri silloin Tolosten pihaan . . .