Hän katsoi itseään peilistä. Hänen paksut, mustat hiuksensa valuivat kiiltävinä vyötärölle saakka ja jäänsiniset silmät kertoivat surusta. Eihän enää ollut se kaunis tyttö, joka oli ollut vielä viisi vuotta takaperin. Una veti yhdellä käden liikkeellä hiukset ponihännälle ja huokaisi syvään. Nuo arvet kasvoissa eivät katoaisi koskaan. Edelleen hän kysyin itseltään usein miksi juuri hän, miksei joku toinen. Una oli kuitenkin kiitollinen siitä, että oli edes hengissä. Arvet olivat nyt osa häntä. Osa, jonka kanssa hänen täytyisi elää loppu elämänsä.
Una oli väsynyt. Hänen ajatuksensa vaelsi ties vaikka missä. Hän oli eilen illalla saapunut jälleen opistolle. Juna oli saapunut asemalle myöhään ja vielä lähes tulkoon tunnin myöhässä. Una käveli portaat alas. Jotain olisi syötävä ennen tunnille menoa. Hänellä olisi vielä kaksi vuotta koulua jäljellä ja hän tiesi, ettei hänen isovanhempansa hyväkseneet hänen ratkaisuaan lähteä ammattikouluun lukioon jälkeen. heidän mukaan Unan olisi pitänyt yrittää lääketieteelliseen, mutta Una oli sanonut suoraan mitä siitäkin oppilaitoksesta ajatteli. Miksi hän olisi sinne lähtenyt? Eiväthän lääkärit olleet osanneet pelastaa hänen kasvojaan. Toisaalta Una tiesi, ettei siihen olisi pystynyt kukaan. Hän oli nyt läytänyt oman paikkansa ja sen mitä halusi tehdä. Oli sairaala ajasta ollut hyötyäkin. Hän oli huomannut itsestään paljon sellaista, jotka olivat aikaisemmin jäneet hänen kylmän ulkokuorensa varjoon. Hän oli ennen ollut hyvin itsekeskeinen. Hän oli ollut kaunis ja hän oli sen itsekin tiedostanut, mutta mikä pahinta hän oli myös osannut käyttää sitä törkeästi hyväksi. Nyt hän oli kuitenkin muuttunut, lopullisesti.
Una tuli pöydän luo, jossa oli muutama hänen kaverinsa. Tytöt puhuivat jostain ennen kuin Una istuutui alas, mutta juttu keskeytyi kun ruokalan ovi aukesi.
- Kukahan tuo on? Una kysyi hiljaa Lurulta, joka istui hänen vieressään.
- En mie vaan tiedä, mutta luultavasti se joku ykösistä., Luru vilkaisi Unaa ja jatkoi:
- Jotenkin miust kuitenkin tuntuu, et tuosta voi tulla meille ongelma.
Tyttö, joka astui ovesta käänsi katseensa Unan pöytäseurueeseen ja katsoi heitä hymyillen. Hän hidasti vautiaan ja jäi katsomaan suoraan Unaan, mutta kun hän huomasi Unan arvet, hän käänsi päänsä nopeasti pois irvistäen kuin Unassa olisi ollut jokin rutto. Unasta tuntui pahalta. Jälleen kerran hän nieleskeli kyyneliä, mutta ei tahtonut näyttää sitä muille.
- Voi olla, mutta eiköhän myö pärjätä Luru. Onhan meillä poijat takapiruina. Una sanoi kasvoillaan säteilevä hymy. Muutkin heidän pöytäseurueesta kuulivat Unan lausahduksen ja hymyilivät. Una oli kuitenkin yksi heistä. Una oli se, jonka puolia pidettiin.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
