Nimetön

Maailmassa on monta suuntaa,
niin monta tietä minne kääntyä,
on mahdollista eksyä.

Olen matkalla johonkin,enkä edes
tiedä mihin. Luulin jo,ettei menneisyys
enää vaivaa.
Mutta tänään taas mietin kaikkia asioita.

Istun hiljaa ja vain mietin,
Olen tehnyt sitä jo jonkin aikaa,
käyttäytynyt oudosti.
Jättänyt vastaamatta puhelimeeni.
Halunnut viettää vain aikaa yksin.
En tiedä, kuka olen ja ketkä ovat ystäviäni,
ja ketkä vain esittävät olevansa.

Ja niin paljon,kun minä rakastan ja välitän
ja huolehdin. Saan takaisin vaan, aikaa..
Aikaa, jolloin mulle ei puhuta, aikaa
että saan odottaa heidän soittavan.
Enkä edes tiedä miksi siedän tätä kaikkea.
Ehkä vain en osaa ajatella asioita.
Pitäisi kai lopettaa,
ehkä vain lopettaa luottamasta.

Yrittää löytää ihmisiä jotka välittää,
ja jotka ei käännä selkää, silloin
kun heitä eniten tarvitset.
Jotka lukevat rivien välistä, että on ongelmia,
eivätkä vain usko sanoihini, ilmeettömiltä kasvoilta.
Mutta sellasia he ovat, sokeita.
Ja mitä minä teen.. syytän heitä.
Syytän heitä pahasta olostani, katkeruudestani,
yksinäisyydestäni. Ei, en kaikkia heitä.
Sanani ovat turhaa, sillä kohta mieleni muutan,
löydän jotain positiivista ja sullon tunteeni
kauas pois vaan. Niinhän minä aina teen,
joten odotellaan. Kohta taas hymyni kaivan
ulos komerosta. Ja kun nään ihmisiä,
heille hymyilen, heitä syytän sokeudesta,vaikka
itse teen heistä sellaisia.

Olen eksynyt.
En tiedä.
Kohta taas mieleni muutan
ja hymyni esille vedän.