Rakkauden kesä, kuoleman syksy

Sen kesän ajan, tai niin mä luulin,
olin vain töissä ja turhautunut,
Mutt´ vain hetken ajan, kunnes mä kuulin,
miehen äänen keittiössä, ja tapasin sut.

Oli lämmin juhannus,
sorruin viiniin ja makeaan,
kuin hento tuulen puhallus,
hän vei mut mukanaan.

Silmissäin hänen,
näin kauneutta ja lempeyttä,
samanlaistaa enää löydä en,
en samaa laupeutta, hempeyttä.
Kuin alfauros keholtaan,
kun oli hän alasti,
suloisella hiuspehkollaan,
hän minua kutitti.
Se rakkaus hellien tunteiden ja paljaiden pintojen,
niin kaunista aamuun oli,
kun hän makas päällä rintojen,
niin humallutti kuin alkoholi.

Kesä meni tunteissa suurissa,
silmiin kuin katsottiin,
tunteissa mulle niin uusissa,
suhun rakastuin mä niin.
Muttei kesä ole ikuinen,
sanoivat ihmiset,
ja niin tuli syksy sumuinen,
saapuivat jäähyväiset.

Kesäkarhuni mun,
lähti opiskelemaan,
"turha huolehtia sun,
me ehkä vielä tavataan".
Sanansa nämä,
olivat sanansa viimeiset,
eikä tässä vielä tämä,
hyvin kylmäveriset.

Hän särki sydämmein lasin lailla,
hän ainoa oli, jota rakastaisin,
ei löydy toista näillä mailla,
jolle sydäntäin näin avaisin.

Syksy toi uudet tuulet tullessaan,
mä aloin toipumaan,
kunnes lääkärillä käväisin,
ja taudin löysin.

Sydämmein kipsit murtuivat pala palalta,
tuntui se niin jumalattoman pahalta,
että särkiessään sydämmeni,
hän vei myös terveyteni.