Se seuraa perässäni kaikkialle.
Sille on sanoja ja nimiä, tuttuja ja opeteltavia.
Ne eivät hyödytä ketään. Se ei tottele
Kutsuja tai komentoja, ei opi uutta. Eikä unohda.
Se seuraa minussa jopa katsettani.
Kaikkitietävä, kaikkivainuava vaaniva valpas eläin.
Mikään ei jää siltä näkemättä, muistamatta.
Lempeäkyntinen peto, jonka hampaat ovat suudelma.
Se seuraa perässäni kaikkialle.
Se osaa silti odottaa oven takana,
Kun tuleen kotiin. Se nukkuu naulakossa,
Ei herää. Ei koskaan tervehdi juonimatta.
Se juoksee jossain kaukana edelläni
Aina kun lähden ulos; se seuraa karaten.
Se jää joskus teilleen ja löydän sen ties mistä.
Mutta koskaan se ei ole hukassa päivää kauempaa.
Se on kerännyt aavikon eteiseen.
Siellä kuolleet lehdet pyörivät ilman tuulta.
Se valtaa vuoteeni maiseman lounaasta koilliseen
Ja tekee nukkumisesta usein kovin hankalaa.
Se on tuonut tulvan hyllyihin: harmaita meriä,
Joita kuu valaisee toisinaan kuin omiaan.
Joskus öisin se herättää minut
Olemalla äänetön ja nakertamalla ranteitani.
Se on kuvittanut seinäni, tahrinut lattiani,
Se on sotkenut ikkunani kärpäsillä.
Se tappaa kaiken, mikä ruukuissani kasvaa.
Ja keväisin, pihallani, se nostaa päänsä uhmakkaasti.
Se kyntää ruohikkoja kuin käärme.
Se on ehtymätön juorujen aihe
Puille ja vesille ja kaikelle mikä kuiskii.
Syksyisin se tekee pihlajista ruoskia.
Se on kevyt, kevyt kuin kerran tarvittava ääni,
Samaan tapaan kuin aamenet tai lukot tai lupaukset ovat.
Se on vahvempi kuin minä koskaan voin olla.
Se on vääntänyt varjoni vääränmuotoiseksi.
Talvisin varikset ja ajan paino uuvuttavat sen.
Ja talven mentyä, se on haalinut itselleen kaiken valon.
Sillä on värit panttivankina.
Uneen ja unennäköön sillä on kamikaze-asenne.
Sitten kun tämä totuus on vain tahra auringossa,
Tuuli ja juoru jonkin jumalan huulilla,
Se huutanee sielunsa käheäksi
Eikä löydä ketään kenelle kummitella.
Sille on sanoja ja nimiä, tuttuja ja opeteltavia.
Ne eivät hyödytä ketään. Se ei tottele
Kutsuja tai komentoja, ei opi uutta. Eikä unohda.
Se seuraa minussa jopa katsettani.
Kaikkitietävä, kaikkivainuava vaaniva valpas eläin.
Mikään ei jää siltä näkemättä, muistamatta.
Lempeäkyntinen peto, jonka hampaat ovat suudelma.
Se seuraa perässäni kaikkialle.
Se osaa silti odottaa oven takana,
Kun tuleen kotiin. Se nukkuu naulakossa,
Ei herää. Ei koskaan tervehdi juonimatta.
Se juoksee jossain kaukana edelläni
Aina kun lähden ulos; se seuraa karaten.
Se jää joskus teilleen ja löydän sen ties mistä.
Mutta koskaan se ei ole hukassa päivää kauempaa.
Se on kerännyt aavikon eteiseen.
Siellä kuolleet lehdet pyörivät ilman tuulta.
Se valtaa vuoteeni maiseman lounaasta koilliseen
Ja tekee nukkumisesta usein kovin hankalaa.
Se on tuonut tulvan hyllyihin: harmaita meriä,
Joita kuu valaisee toisinaan kuin omiaan.
Joskus öisin se herättää minut
Olemalla äänetön ja nakertamalla ranteitani.
Se on kuvittanut seinäni, tahrinut lattiani,
Se on sotkenut ikkunani kärpäsillä.
Se tappaa kaiken, mikä ruukuissani kasvaa.
Ja keväisin, pihallani, se nostaa päänsä uhmakkaasti.
Se kyntää ruohikkoja kuin käärme.
Se on ehtymätön juorujen aihe
Puille ja vesille ja kaikelle mikä kuiskii.
Syksyisin se tekee pihlajista ruoskia.
Se on kevyt, kevyt kuin kerran tarvittava ääni,
Samaan tapaan kuin aamenet tai lukot tai lupaukset ovat.
Se on vahvempi kuin minä koskaan voin olla.
Se on vääntänyt varjoni vääränmuotoiseksi.
Talvisin varikset ja ajan paino uuvuttavat sen.
Ja talven mentyä, se on haalinut itselleen kaiken valon.
Sillä on värit panttivankina.
Uneen ja unennäköön sillä on kamikaze-asenne.
Sitten kun tämä totuus on vain tahra auringossa,
Tuuli ja juoru jonkin jumalan huulilla,
Se huutanee sielunsa käheäksi
Eikä löydä ketään kenelle kummitella.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit