”Skarabee hei, ehkä teoriassa”

 

 

•

 

usva harsoo peltoja 

yön jälkimainingeissa 

ja aurinko 

lakaisee maisemaa 

harvalla luudallaan


 

•

pilvet  

— nuo ikuiset kaipuun vertauskuvat

miehittävät horisonttia 

kuin sokerihuurretut karpaatit 

jylhinä ja herkullisina katsella

 

 

•

 

puut kurkottelevat alastomin sormin 

kohti menetetyn yön kanvaasia

maalaten siihen kuvansa

nousevan päivän akvarelleilla

 

 

•

 

toisaalla katulamppujen kituvat valot 

alhaalla kadulla

pitsiverhot ikkunoissa

 

kurpitsat ja kaamoksenkutsujat

kaikki valmiina 

yhteen pinoon ladottuina

mielen mehevillä laidunmailla

 

 

•

 

koko kylä on hautautunut omaan pysähtyneisyyteensä

paikallisen hotellin neonkyltti ilkkuu pimeää

tummassa tylliunelmassaan

 

ja nyt ne ristipistot kiipeävät taas

hämähäkkeinä selkärankaani

kuin elävät varjot

platonin luolan seinämiä

 

(melkein pidän siitä,

tuntuu kuin omistaisi 

eksoottisia lemmikkejä…)

 

ja vielä kekrin kunniaksi

miksipäs ei

 

•

mutta ne muutamat kuvat

muuten vähän mitäänsanomattomat

jos minulta kysytään

(ei mitään henkilökohtaista, syytän taiteilijaa)

niiden kyseenalainen kauneus 

piilee muualla, rivien väleissä 

 

tässä tulkinnanvaraisessa

sielun ja sydämen 

peruuttamattomassa fissiossa

 

yön akrobatiassa

huojuvalla trapetsilla

 

kuvavirtain ydinpläjähdyksessä

vasten pahaa aavistamattomia verkkokalvoja

löyhästi liitettyinä siihen kudelmaan

joka on kummallekin niin tuttu ja käsittämätön

 

sisäisten symbolien jalostus

sitä se kenties on

oman alkemistisen kaavansa ymmärtämistä

ja ylös kirjaamista

 

(father i fell)

 

kyllähän sinä tiedät…

 

•

 

onko se oikein

tahtoa jotain niin paljon

kurkottaa kätensä

yön huntuun

vain ollakseen pitämättä kiinni

 

jättää toinen tähän elävään pimeään

 

onko se oikein

tuntea kevyet sormenpäät

yön hyväilyissä poskeaan vasten

kuulla miten se kehrää kuin kissapeto

vasten syvään koulittua rintalastaa:

 

sinä olet minun peilini

yön tummassa turkissa

sen kevyeen silkkiin kiedottuna

 

peilini

 

kaunis varjonnostattaja

yöhönkastaja

helvetin esikartanoissa

kohti valoa

 

peilini

 

 

•

 

yrittää 

olla näkemättä

valita uuden polun tienristeyksestä 

 

unohtaa

kääntyä kohti kauniimpaa

helpompaa, arkisempaa, todempaa

 

pois vuotavien sateenvarjojen suojasta 

abstraktista mielteiden ja tunteiden labyrintista

jotka kuiskivat koko olemuksensa voimalla

syvempää salaisuutta ja totuutta

joka tulee kuin tuuli pohjoisesta

ylivoimaisen kauniina ja mahtavana

 

onko se oikein tahtoa
nämä kursiivit ja kirottujen 

kuva- ja sanatulvain kuohuvat kosket

joissa voi juuri ja juuri aistia 

oman haalistuvan tuoksunsa

kuin hämmentyneen myskihirven 

joka juoksee kiinni häntäänsä

 

•

 

kenelle ne on tarkoitettu

nämä leivänmurut yltäkylläisestä pitopöydästä

tienviittoiksi pimeillä poluilla

 

nämä hienostuneet kidutusvälineet

haparoivan toivon muodossa

modernia teknologiaa unohtamatta

vai sittenkin sisäänpäin syttyneen sielun hienomekaniikkaa

mahdollisuuksia syvempään yhteyteen

 

 

•

 

onko se oikein

tämä syvältä kumpuava

lähes tuskaisa nauru ja ymmärryksen haikeus

tämä monta tasoa samanaikaisesti lävistävä epäselvän kirkkauden kosminen taustasäteily

 

ja alaston totuus:

        

  joku toinen 

                 pitelee meistä kumpaakin

                           tänäkin yönä

 

ja silti 

luemme näitä symboleja

näitä hieroglyfisiä 

harakanvarpaita vitilumessa

ja luomme itsemme (ja toisemme) niistä yhä uudestaan

 

se ei ole oikein 

mutta silti me tahdomme sen

 

 

•

 

skarabee hei,

 

olemmeko me onnellisia näin

nyt kun tulevaisuudella on yhtä monta silmää

kuin aukkoja atomien välissä

ja kortikaalinen entropia lisääntyy

 

ehkä teoriassa

 

•

 

käytännöstä en kuitenkaan

viitsi virkkoa enää sanaakaan

sillä kaikki on kuitenkin niin 

        todellisuuden vääristämää

 

kuin kaipuun käänteisavaruus
tulevan talven lakeuksilla


 

•

”…Skarabee hei, ehkä teoriassa ei mielestäni taas ole niin kovin onnistunut. Se on valokuvanäyttelymäinen luettelo, jossa 57:n valokuvan kautta kerrataan erään ihmissuhteen historiaa. Kokonaisuus on kuitenkin jotenkin sekava ja fragmentaarinen, enkä oikein löydä sen kantavaa ideaa.”

 

•  
•  
• Lainaus eräästä käsiini päätyneestä kirjaesseestä, joka antoi otsikon ja jokseenkin hatarat kehykset jo pidemmän tovin mieltäni askarruttaneeseen sisäiseen dilemmaan, joka ei tässäkään kaikesta pateettisesta rimpuilustaan huolimatta ratkea.