Kivellä

Vedin rinkan narut tiukalle ja nostin katseeni horisonttiin. Varvikko oli vielä yökasteen jäljiltä märkää, mutta kevätauringon lämmön saattoi selvästi tuntea poskella. Vedin keuhkot täyteen raikasta ilmaa.

En katsonut taakseni, mutta tiesin sinun seisovan siinä. Aivan lähellä. Muun porukan keskellä. Jännittynyt puheen sorina, lähdön tunnelmia. Meitä oli vaelluksella kuusi toisilleen ennestään tuntematonta. Opettelemassa. Minulle siinä porukassa merkitsi vain sinun olemassaolosi.

Innokkain liikkeelle lähtijä heitti rinkkansa selkäänsä ja sai liikehdintää aikaiseksi kaikissa. Yksi toisen jälkeen napsautteli rinkan vöitä kiinni ja astui matkaan.

Astuit viereeni. Nostit rinkkani ylös ja autoit sen selkääni. Tunsin hengityksesi lämmön, kun pujotit kätesi rintakehäni ja rinkan olkainten väliin säätääksesi remmit sopiviksi. Minun oli siinä hetkessä hyvä olla. Kahdestaan. Puhumatta.

Nautin kävellessäni horisontissa siintävän vaaran heräämisestä kevääseen. Sen muodoista. Sen väreistä. Sorasta jalkani alla ja auringon lämmöstä kasvoillani.

En jaksanut olla sosiaalinen, joten laitoin korvakuulokkeet korvilleni ja väänsin soittimen auki.

"...kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää, kun maailma lainaa kaikkein kauneintaan..."

Havahduin ajatuksistani, kun ryhmä pysähtyi. Jollain hiersi vaelluskengät. Ne ihan uudet. Ensimmäistä kertaa jalassa... Voi luoja, eikö kukaan ole etukäteen valistanut tuota tyyppiä!

Irrotin vesipullon vyöltä ja valutin raikasta vettä suuhuni. Vaivuin takaisin musiikkiin, kuljin äänettömänä eteenpäin.

"...olen pieni ihminen, enkä sille mitään voi -parhaat hetket juoksee nopeaan. Maailma kulkee radallaan, se vähät välittää. Mutta eikö voitais hidastaa..."

Karttalaukku lopetti rytmikkään heilumisensa kaulallani ryhmän pysähtyessä jälleen. Otin kuulokkeet pois korviltani kuullakseni ohjeesi joen ylitykseen. Yksi kerrallaan. Rauhallisesti. Kiveltä kivelle. Avustetaan tarvittaessa.

Katsoin kuinka ääriviivasi piirtyivät sinistä taivasta vasten, sinun seisoessa joen penkalla miehekkäänä ja turvallisena. Mies sanan varsinaisessa merkityksessä.

Katsoin uhmakkaasti ohitsesi astuessani rantaan. Ei, minua ei tarvitsisi auttaa. En tahtonut kuulua niihin naisiin, jotka ensimmäisenä tyrkkäävät kätensä käteesi ja odottavat sinun kannattelevan heitä joen liukkailla ja märillä kivillä. Ei, minä pärjäisin itse.

Hymy häilyi silmissäsi ja suunpielissäsi. Ojensit kätesi kohti minua jo ennen kuin kenkieni kärjet tavoittivat joen veden. Lupaa kysymättä tartuit käteeni. Puristit minua hellästi, mutta varmasti. Se tuntui uskomattoman hyvältä.

Auttaessasi minua hakemaan tasapainoani ensimmäisellä kivellä kuiskasit korvaani: "Näin puristetaan kädestä tyttöä, josta tykkää".