Nimetön

Tuskanhuutoni,
hiljainen ja suruisa,
turroton ja sokea.
Tyttöäni mä kaipaan,
rakkahinta niin kauhean paljon.
Tupakka sormieni välissä,
veitsi valmiiksi piilossa patjan alla,
sillä satuttaa itseäni jos vain kehtaisin.
Lääkkeet masennukseen valmiina eillisestä lähtien,
ne lääkäriltäni nopeaa itsellein nappasin,
heitin roskiin kuin roskan,
koska koen,
ettei lääkkeitä tarvi jokaiseen vaivaan syödä.

Turroton ehkä olen,
rakastan aivan liikaa,
vaikken sitä itselleni tai kellekkään muulle myönnäkkään,
vaikka rakkaastani paljon puhunkin.
Olen hyvä keskustelija,
niin mua on joskus kehuttu.
Joskus kauan sitten,
kun en monia lääkkeittä päivässä vetänyt.
Pää lääkkeitä täynä,
maailma hämärtyy pikku hiljaa,
hiljainen kuolema koputtaa ovelle,
vaikkei lääkkeet sitä teekkään.

Myönnän olevani erillainen muille ja itselleni,
en osaa olla oma itseni,
kun joku kysyy minulta kysymyksen.
Olen nuori,
olen kokenut niin paljon.
Joskus tuntuu pahalta,
mutta siihenkin on lääkkeet.
Joskus särkee päätä,
joskus masentaa niin paljon,
että pää särkyy.
Sydäntä särkee,
elämä häröilee,
rakkaus parantaa mut,
arvet ja sydämmen.
Nauran juuri tällä hetkellä,
koska olen niin säälittävä.