Sankariliput

Minä olen miettinyt
paljon sitä ilmiötä,
joka tuntuu siltä kuin 
nielaisisi ilmaa tai
vetäisisi henkeensä 
jotakin haitallista kaasua niin,
että ajatusvirta katkeaa kuin
kaularanka giljotiinissa.

Että et kai sinä ja
en kai minä ja
ei kai ne muutkaan?
Tässä on nyt meneillään
joka tapauksessa joku rapaus?
Eikö niin, eikö niin, aina on ravattava?

Pähkäilevä pää lentää
kaasupallona ajatuksineen jonnekin
 lampunkupuun, tarraa ovenkarmeihin ja repii
ne riekaleiksi ulosmennessään,
törmää trampoliiniin ja räpiköi, katoaa
kauas, eikä ole enää mukana.

Ihminen on ikään kuin tukehtua tai
pökertyä omaan ajatustulvaansa.
Olotila muistuttaa paniikkikohtausta,
mutta sitä se ei kuitenkaan ihan puhtaasti ole.

Kauhuelokuvakohtauksessa
joku tulee viereen ja osoittelee
sormella giljotiinia, istuu terän päälle ja nuljuttaa, 
vääntelee naamaansa ja kysyy, 
huomasiko nyt varmasti jokainen.
SIIS HUOMASIKO NYT VARMASTI JOKAINEN?
Tarina jatkuu turuilla ja toreilla.
Sirkushuveja siis!

Ja väsynyt, väsynyt ihminen
parkaisee, että minun vika kaikki.
Syökää minut, käännelkää pitkällä tikulla.

Ja kohtaus etenee siihen,
että joku hörähtää hähää,
taidat nyt vain kuvitella kaiken.

Joskus taas joku ilmaantuu siihen ja sanoo,
että älä jää tunnekoukkuun, älä tuuperru,
tämä on jo niin nähty, 

minä heilutan sinulle sankarilippua.

Ja yhtäkkiä lippuja liehuu kaikkialla.