Kun kaaduin
sulinko hankeen
samalle paikalle
kun kerran todistin rakkauteni
kera kivikirjainten
en hakannut kiinni
mutta palasista tein taidetta,
ja kaikki se valo mitä hengitin
sai pienen pojan minussa nauramaan.
Kerit elämäni villasta
lankaa varpaitteni väleihin
opetit minut kävelemään uudelleen
vedit minua eteenpäin
kun jalkani kasvattivat juuria.
Minä näen sinut
kuin omilla silmilläni
ajatukset toisiaan kauniimmat
elävät sovussa.
Katsot aina eteeni
kun omani nuolee maata
olet ohikulkijoiden tuulenrikkoja
hymyyni on vaikea tottua.
Minulle et ole vain nimi
voi miksi olet vain nimi.
Selite:
Sisäisen valon mietteitä.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
