Nimetön

Näitä päiviä tuntuu aina olevan liian vahän.

Tälläisiä valoisia,

jolloin lämmön voi nähdä nousevan väreillen kohti taivaita.

Näitä päiviä,

jonka tunne on heti selvänä sielussasi, mutta jos yrität pyydystää sen, se pakenee.

Juuri näitä päiviä,
jolloin olemassaololle ei ole sanoja.

sinä katsot Minua noilla lempeillä silmilläsi.
On tullut aika lähteä.

Niin me kaksi menemme, yhdessä,
samaa tietä,
yhtä matkaa,
juuri niinkuin oli sovittu.

sinä nouset yhä ylemmäs.
Minä otan ensimmäiset askeleet alas.
Valo kasvoillasi kun katsot alas minuun ja hymyilet.

Pimeys ympärilläni käy iholle. Hymyilen takaisin, ja haluaisin olla varma.

"Me yhdessä" sanot vakuuttavasti, ja uskon sinua.

Tämä on se tie.

Tuskin edes enää näen sinua, kun kohoat yhä ylemmäs. Valo kasvoillasi loistaa.

Kulkuni käy yhä vaikeammaksi. Portaat jyrkkenevät ja valo vähenee.
"Yhdessä, sinä ja minä" kuiskaus sisälläni antaa minulle voimia.

En enää näe sinua, ja kauhu lyö vasten. En pystyisi pakenemaan vaikka haluaisinkin.

Sitten siinä se on, kasvojeni edessä. Hitaasti, vääjäämättä katoan.
Valehtelisin, jos väittäisin, ettei kaikki tämä ole absoluuttista tuskaa. Haluaisin haluta.

Ikuisuuksien jälkeen tajuan sen minkä olen aina tiennyt.

Tämä on se tie. Sinä ja minä yhdessä.