Unelmista Kuolleeksi ll

”Ei saa, en tah..”

Hiljaisuus.

Maassa makasi nuori tyttö, Jeanne, tämän rintakehä ei kohoillut, tämän kasvot näyttivät muutenkin kalpeilta, elottomilta.
Tytön ruumiin yläpuolella seisoi hahmo, musta, ääriviivojen mukainen oleva hahmo. Hetkessä kuja täyttyi mustasta hohtavasta valosta. Ääriviivainen ja tumma hahmo hukkui valoon niin kuin myös Jeanne.
Myös yhtä nopeasti kuin valo oli tullut, valo katosi ja kujan täytti samainen hämäryys ja hiljaisuus kuin hahmon tullessa sinne.
Maasta nousi, siitä kohtaa, jossa Jeanne-tyttö oli maannut kuolleena, noin 20-vuotiaan näköinen nuori nainen. Tämän kasvot olivat sileää marmoria, täydellisen virheetön iho. Silmissä oli vihreät vahvat meikit. Naisen mustat luonnonkiharaiset hiukset ylettyivät polvitaipeisiin, niissä oli neonvihreitä raitoja.
Naisen päällä oli mustat nahkashortsit, joissa oli kaksi neonvihreää remmiä, kiertäen tämän lantion ympäri. Hänellä oli myös musta nahkatakki, jonka remmit olivat neonvihreää myös. Hihat alkoivat kyynärpäistä leventyä ja roikkumallisiksi mennä. Ohut viiva meni hihojen helmoissa, mikä oli myös neonvihreä. Takin helmassa oli myös ohuet viivat samaa väriä. remmit ylettyivät kaulasta lantioluiden yläpuolelle asti, ylimmäiset remmit olivat kuitenkin auki, josta näkyi musta merkki. Jaloissa tällä oli yli polvien ylettyvät mustat nahkasaappaat, joissa oli takakorossa pohjaa noin 13 cm ja varpaiden alle on noin 11 cm. Jalan ulkopuolella menevät nyörit, joita pystyy kiristämään. Nauhat ovat myös neonvihreää.
Shortsien vyöremmeistä kummaltakin puolta lantiota roikkuivat ruoskat, kerällä olevat mustat ruoskat. Ruoskissa oli neonvihreät raidat ja niissä oli aivan pienet, mutta todella terävät piikit, joita ei pelkällä silmällä voi nähdä. Piikeistä tulee kuitenkin syviäkin ja repeytyviä haavoja.

Naisen silmät aukenivat hitaasti ja silmien väriksi paljastui sinivihreä, hyvin kirkkaat ja pupilli oli yhtä musta kuin yö. Hänen kasvonsa olivat lukemattomat, silmissä paistoi kuitenkin kirkkaus, elollinen ja kotoisa kirkkaus.
”Olen palannut”, naisen jäätävä ääni kuiskaili kujalla. Hän seisoi pitkään vain paikoillaan, lopulta hän lähti liikkeelle.
Kujan päässä hän katsoi tarkkaan ympäristöään yhä uudelleen. Jäätävä pieni hymy alkoi leventyä naisen kasvoille. Paikka, jossa nainen nyt oli, oli tuntematonta seutua, mutta hän tunsi sen sydämessään kodikkaaksi. Hänellä oli joku tärkeä henkilö tai esine tässä paikassa, joka yhdisti häntä ja antoi hänelle tunteen, jolloin olisi kotona.
”Missä olet Samneth? Etsin sinut veljeni, tarvitsen apuasi” Naisen erittäin hiljainen ääni kuiskasi ilmaan joka kuului tuulena muualle. Sanat liitivät kaupungin nopeasti tuulena kuiskien tyhjille ja pimeille kujille samat sanat kuin nainen oli äsken sanonut.
Hän lähti liikkeelle ja sai paljon katseita. Hän liikkui niin sulavasti, aivan kuin leijuisi ilmassa. Hänestä ei edes lähtenyt ääntä kun paksupohjaiset kengät osuivat kivitiehen. Vain tuulen kuiskaus pyöri hänen ympärillä. Edes hänen hiuksensa eivät liikahdelleet hänen kävellessä tasaista vauhtia eteenpäin.
Asukkaita meni nopeasti sisälle ovistaan ja laittoivat ne lukkoon, myös ikkunaluukut pamahtivat nopeasti kiinni. Naisen kasvot olivat jälleen lukemattomat. Hänen eteensä paljastui hitaasti iso ja synkkä palatsi. Jättimäiset portit eivät olleet kutsuvaisen näköiset, mutta nainen käveli luottavaisesti niitä kohti. Vartijat kääntyivät tähän päin ja toinen kohotti miekkansa hänen kurkkuaan kohden.
”Mihin matka neiti..” Vartija kysyi ja alkoi katsoa naisen vartaloa ja tämän varustautumista. Miehen kasvoille levisi virne ja vihellys suupielistä. Myös toinen vartija vihelsi ja lähestyi naista.
Naisen rintakehä ei liikkunut, miehet eivät olleet huomanneet tätä. Eikä tämä liikkunut, edes silmät eivät liikkuneet. Hän odotti kuin vaaniva eläin, joka oli saalistamassa.
”Mikä on kissimirri? Haluaisitko vähän viihdyttää meitä?” toisen vartijan ääni oli houkutteleva ja siitä huomasi, että mies oli tosissaan, he vaikka raiskaisivat naisen, jos eivät saisi sitä mitä haluaisivat.
Toisen vartijan käsi kierähti nopeasti naisen pepun päälle ja puristi sitä. Nainen ei liikkunut edelleenkään.
”Älä sano minua kissimirriksi. Äläkä koskaan koske minuun” naisen ääni oli jälleen tuulen kuiskausta vihaista ja ärtynyttä sellaista. Miehet eivät kerinneet enää tekemään mitään kun nainen oli kääntynyt ympäri ja astunut taaksepäin ottaen ruoskansa lantioltaan. Kumpikin ruoska otti oman mehukkaan lihaskimpun itselleen ja tekivät näihin jälkiä, kivuliaita ja pieniä haavoja. Miesten karjaisut kuuluivat kauas. He samalla vajosivat polvilleen maahan kuin yrittäen suojata itseään.
”Lopeta, emme aikoneet tehdä mitään” toinen vartijoista sanoi ehkäpä jopa pelokkaana.
”Pelkäätkö minua? PELKÄÄTKÖ? Älä käske minun lopettaa. ” ääni vain jatkui tuulen kaltaisena suhinana.
”Veljeni kyllä mastottaa teidät” nainen sanoi vielä ja keräsi ruoskansa yhdellä liikkeellä kasaan. Samalla hän laittoi ne kiinni vyötäisilleen. Hän ei jäänyt odottamaan porttien avausta vaan kiipesi ketterästi korkean portin ylitse.

”Mikä tuo oli?” Toinen vartijoista hengitti raskaasti. Tällä oli kaula täynnä pitkiä ja pieniä pistohaavoja.
”En tiedä, mutta enää en koske”