Soitit minulle eräänä päivänä. En ollut ajatellut sinua pitkään aikaan, tai niin ainakin uskottelin itselleni. Olin kyllä ajatellut, mutten olisi halunnut. Halusin vain pyyhkiä sinut muistoistani, pyyhkiä sinut kuin huulipunan jättämän jäljen pienestä käsipeilistäni. Olin jo saanut sinut poistettua ympärilläni olevista tavaroista ja ihmisistä, mutten ikinä ollut yltänyt niin korkealle sieluni syövereihin, että olisin kyennyt poistamaan sinut silmistäni. Silmissäni olit kaikkialla vierelläni, lähdössä kanssani kauppaan ruokaostoksille, aamulla herätessäni vieressäni suutelemassa kyyneleiden kastelemia hiuksiani, kuljit vierelläni pimeässä. Oli kuin olisit näkymättömästi olemassa, vielä kaiken tapahtuneen jälkeenkin. Inhosin sitä tunnetta joka valtasi minut pimeän tullen. Se tunne oli yksinäisyys ja tietoisuus huomisesta. Olin oman elämäni vanki kultaisessa häkissäni, siinä häkissä, jonka portin olin miljoona kertaa aikaisemmin aukaissut ja aina perästäni sulkenut.
Mietin pitkään vastaisinko. Vastasin. Puhelimen luuri vuodatti minulle kuulumisiasi. Se kyseli minulta nykyisestä elämästäni. Vastasin, että kaikki on hyvin. En pystynyt kertomaan kuinka paljon sinua sillä hetkellä inhosin ja kuinka paljon tuo inho kasvoi sisälläni. En myöskään pystynyt kertomaan millaista helvettiä olitkaan tehnyt elämästäni ja kuinka minun teki vain mieli hakata ja suudella sinua samanaikaisesti. Pala kasvoi kurkussani ja olisin halunnut sylkäistä kaiken tuon myrkyn ulos. Olisin halunnut sinun kuulevan kuinka olit minua satuttanut. Niin monta kertaa olin tuntenut syyllisyyttä omasta sinisilmäisyydestäni sinua kohtaan. Olin halunnut uskoa hyvyyteesi ja siitä tuli minulle melkein uskonasia. Uskoin ja uskoin, mutten enää jaksanut. Puheestasikin huomasin miten kusetit minua. Varmaankin se oli sinusta huvittavaa kun sait nuoren naisen uskomaan ruusuisiin puutarhoihisi ja kiedottua hänet elämääsi. Olin vain pelkkä valloitus muiden joukossa. Lopulta kyyneleet kihosivat silmiini ja sitten itkin. Puhelin korvallani itkin äänettömiä kyyneleitä. Et edes tajunnut jonkin olevan vinossa ja jatkoit lepertelyäsi. Siinä samalla itkiessäni katsoin ulos ja kuulin lintujen laulavan. Ne sirkuttivat omia ilon sävelmiään.
Ei sinulla ollut lopulta mitään tärkeää sanottavaa. Halusit kai vain kuulla ääneni ja minä puhuin, hiljaa. Hiljenit, kun kerroin etten ollut pystynyt siirtymään elämässäni eteenpäin, kääntämään uutta sivua kirjassani. Väitit, että tunnet minut kokemamme kolmen vuoden jälkeen ja tiedät etten jää vain paikoilleni seisomaan. Onhan se sinun hyvä puhua, ajattelin yhä katsellessani ikkunasta kuulasta kevätpäivää. Olithan jättänyt minut toisen naisen takia. Naisen, jota nyt sanoit rakastavasi enemmän kuin mitään muuta. Nainen rakasti sinua. Teillä olisi mahtava tulevaisuus yhdessä, sanoit. Sen saman ja ikuisen rakkauden olit osoittanut minulle vain vuosi aiemmin, luvaten odottaa toisiamme. Kävellä kuoppaista tietä eteenpäin toisiamme vastaan puolitiehen.
”Sinulla tulee olemaan aina paikka sydämessäni”, sanoit. Olin kuullut tuon niin monta kertaa aikaisemmin, että se melkein kuulosti pelkältä sananhelinältä ikkunan ulkopuolelta. Lapset olivat leikkimässä ikkunani alla pienessä leikkipuistossa. Säpsähdin. Sanoitko sinä todella niin? Voi jumaliste, sinä olitkin tosissasi ja odotit minun vastaavan jotain. Olin vain hiljaa ja osittain kihisin kiukusta. Pian sanoitkin ettei sinulla ole enää aikaa puhua ja soittelisit myöhemmin. Olin vieläkin vaisu. Huomasin kehoni jäykistyneen ja tunsin kuinka kiivas sydän hakkasi rintakehässäni tuntuen kuin se olisi tulossa ulos. Tuut, tuut, tuut… Puhelin vaikeni. Sydämeni hiljensi tahtiaan.
Tämä oli se kaunis päivä jolloin uusi sivu kääntyi kirjassani. Aivan uusi luku puhtaine sivuineen. Viisi minuuttia ja viisikymmentäkolme sekuntia tuntui ikuisuudelta. Katsoin ajan kännykkäni näytöstä ja sen jälkeen katsahdin ulos. Lapset olivat lähteneet jo kotiansa syömään välipalaa. Vain lintujen kuiskaukset kantautuivat ilmassa jättäen minut aivan yksin. Olin nyt oman tieni alussa. Kukaan ei ole tulossa minua vastaan ja puristamaan minua kädestä. Se tuntuu hyvältä, voin vihdoinkin antaa itselleni sekä sinulle anteeksi. Pystyn kirjoittamaan aivan ikioman luvun ihan vain minulle itselleni. Tiedän, että tästä tulee mahtavaa ja senkin ettet enää tule soittamaan minulle, vaikka niin väititkin. Taidan tuntea sinut liiankin hyvin kolmen vuoden jälkeen, niin umpimätä olet. Kiitos kaikesta. Sait minut vihdoin tajuamaan.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
