Viiltävä pelko

Pelko? Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Onko se vain sananen ihmisen tuntemasta asiasta, vai merkitseekö se oikeasti jotain? Minkälaista pelko on? Onko sitä eri muodoissa? Itse pelon olen parhaiten kokenut menettämisen muodossa.. pelko siitä, että menettää jonkun itselleen tärkeän ihmisen tai asian.
Olet ensirakkauteni, rakastuin sinuun heti kun minua ensi kertaa halasit. Oli ystävänpäivä. En unohda sitä päivää ikinä. Seisoimme kavereideni kanssa koulun pihalla, ja käännyin katsomaan varovasti vasemmalle, sitten huomasin sinut; kävelit meitä kohti ja hymyilit taivaallisesti. Tulit ja halasit, pyysit nimeäni hienosti askarreltuun sydämeesi. Kirjoitin nimeni tärisevin sormin ja rinnassani sykki jotain uutta, ihmeellistä ja sanoinkuvaamatonta. Kesti kauan ennenkuin tajusin sen, liian kauan. Olit aina tukenani kun tarvitsin sinua.. kuuntelit minua kun muut eivät jaksaneet, et koskaan hylännyt. Autoit läpi vaikeiden aikojen, läpi tuulten ja myrskyjen jotka paiskoivat kylmää ilmaa kasvoilleni. En tiennyt mitä ajatella, pelkäsin. Pelkäsin ensimmäistä kertaa ikinä, mitä jos menetän sinut? Jonain päivänä jos lähdet ja et jää paikalle tukemaan minut, hylkäät minut niinkuin muutkin? Ei, ei niin tulisi käymään vakuuttelin itselleni. En tiennyt mitä tämä oli, mitä sinua kohtaan tunsin, mutta tiesin sen, että se oli jotain suurta joka lämmitti ihanasti rinnassa. Halusin kertoa siitä sinulle.. halusin. Miten? En tiennyt miten kertoisin sinulle, miten reagoisit? Säikähtäisitkö ja työntäisit minut pois, sulkisit ulos elämästäsi? Ei, en halunnut ottaa sitä riskiä. Joka ilta, kun makasin yksin itkien sängylläni, mietin ja pohdin päässäni vaihtoehtoja mitä tekisin, niitä oli kaksi.. joko kertoisin, tai jättäisin kertomatta. Aika kului, ja koulu alkoi olla lopullaan, marssimme kohti kesälomaa, ah, sitä ihanaa lämmintä kesää. Pelkäsin toista kertaa elämäni aikana sinä päivänä kun koulut loppuivat. Päätit kokeilla alkoholia, miltä tuntuu olla humalassa? Halusit tietää sen niin palavasti ja päätit kokeilla sitä. En voinut kieltää, olin oppinut jo tuntemaan sinut ja tiesin ettei se hyödyttäisi. Olet samanlainen kuin minä; yhtä itsepäinen ja kapinoiva. Sisältä ainakin. Kun tulin parhaan ystäväni kanssa paikalle, olit ilmeisesti saanut jo selville, miltä tuntuu käyttää alkoholia. Miltä tuntuu olla humalassa. Halusit minut mukaasi, pyysit seuraamaan. Menimme yhdessä kalliolle jota koristi kaunis järvi, kiiltävä ja peilityyni järvi. Makasimme kalliolla, ja sait minut nauramaan yhä uudestaan. Sisältä silti itkin, pelko siitä että menettäisin sinut viilsi sydäntäni, ei, niin ei saisi käydä, ei koskaan. Kolmas kerta kun pelkäsin tuli, kaverini huusi hädissään että tarvitset apua, riuhtaisin itseni irti tytön otteesta, joka yritti suudella minua.. tuntui, kuin sydän olisi jättäny lyönnin väliin. En varmaankaan ole koskaan juossut yhtä nopeasti, kuin juoksin luoksesi ja hyppäsin eteesi. Otin sinusta lujasti kiinni, kiersin käteni ympärillesi ja painoin sinut puuta vasten ja halasin kovaa. Silloin tunsin ensimmäistä kertaa sydämesi lyönnit, ne tuntuivat voimakkaasti, katsoit minua silmiin ja ensimmäistä kertaa elämäni aikana en nähnyt silmistäsi itseäni. Ajattelin.. olisiko silti mahdollista, että tuntisit samoin minua kohtaan? Ei, en voinut uskoa siihen, kuka tällaista reppanaa haluaisi rinnalleen? Kuitenkin kosketit nenääni nenälläsi ja hymyilit, se sai minutkin hymyilemään. Sinä hetkenä tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt, se tuntui utopistiselta, mutta silti niin ihanalta. Se onnellisuuden tunne, joka valtasi sydämmeni, rukoilin illalla ettei se olisi harhaa. Olit tukenut minua, kun siihen saakka tärkein asia elämässäni menehtyi, rakas koirani, joka nuoli minua aamulla herätessäni, ja painosti menemään kouluun, jotta voisin isona työrahoillani ostaa sille paljon luita, niin, luita ja muita sen rakastamia herkkuja. Silloin aloin tajuamaan, rakastan sinua. Mitä rakkaus on, kysyin itseltäni? En uskonut vieläkään että pystyisin tuntemaan jotakin niin suurta. En uskonut. Päivä oli ohi ja nukahdin onnellisin mielin. Seuraava päivä jona heräsin, muutti elämäni. Se muutti elämäni parempaan ja vahvisti myytin 'parempi huominen' todeksi. Enää se ei ollut pelkkä myytti, tiesin sen olevan totta. Matkustin kauas serkkuni luokse ja olin huolissani sinusta, olit ollut koko päivän ajan jotenkin.. poissaoleva, pelokas ja sulkeutunut? Mikä sinulla oli, mikä sinua vaivasi?, koitin kysyä sinulta. Et suostunut kertomaan, mutta sitten, kun viimein saavuin serkulleni, kerroit minulle tykkääväsi minusta. Meinasin ensin pyörtyä, mutta sitten tajusin itkeväni.. itkeväni ilosta ja siitä onnellisuuden tunteesta jonka minulle annoit. Minua oltiin satutettu aina tässä samaisessa asiassa, tunnetasolla ja olin murtunut monesti. Pelkäsin tämänkin olevan ansa, mutta en välittänyt, pidin sinusta. Myönsin sinulle tunteeni ja olit ihmeissäsi. Minua ujostutti puhua kanssasi puhelimessa, olin todellakin ensimmäistä kertaa elämäni aikana oikeasti onnellinen, se tunne, se oli kuin taivas. Taivas jonka sain jakaa kaksin juuri sinun, elämäni valon kanssa. Valaiset pimeyden pois elämästäni, sinä, juuri sinä teet sen. Kukaan muu ei siihen ole pystynyt, eikä tule pystymäänkään. Aika kului ja kärsin ikävästä joka raapi minua, pelosta, joka viilsi sydäntäni. Tunnit tuntuivat päiviltä, ja päivät kuukausilta. Kärsin. Viimein viikko oli kulunut ja matkustin takaisin kotikaupunkiini, tiesin, että tulisin tapaamaan sinut seuraavaksi. Oli keskiviikko, olin niin sekaisin kaikesta tapahtuneesta, etten ollut varma minne minun piti tulla ja eksyin. Minua hävetti. Viimein löysin sinut. Menimme erääseen kauniiseen paikkaan, jonka muistan lopun elämääni. Aina ja ikuisesti. Puhuimme suhteestamme, ja sanoit, ettet juuri nyt ole valmis mihinkään, olit juuri eronnut poikaystävästäsi. Ymmärsin, mutta minuun sattui. Halusin sinua niin kovasti, halusin tuntea huulesi huuliani vasten ja painaa suudelman otsallesi ja kertoa, että haluan vain sinut.. en ketään muuta, kuin sinut. Meillä oli jokatapauksessa ihanaa, halasin sinua kokoajan ja kerroit minulle enemmän itsestäsi, olin tyytyväinen. Kaikki oli täydellistä, mutta nyt oli aika lähteä.. siihen saakka kaikki oli täydellistä, kun puhelimeni soi. Se kertoi ikäviä uutisia. En pystynyt uskomaan niitä todeksi ja kaikki valo päästäni sammui. Sitten katsoin sinuun, ja tartuit käteeni ja halasit minua, se valo, se syttyi jälleen ja valaisi elämäni, silti minua sattui. Pelastit minut.. annoit syyn jatkaa. Olin niin kiitollinen. Aika kului ja meistä tuli entistä läheisempiä, olin luonteeltani ollut pienestä saakka kärsimätön ja itsepäinen, ja ne paheet vainosivat minua, itkin öisin ja rukoilin jumalaa että poistaisi tämän pahan minusta. Se ei onnistunut, rupesimme riitelemään. Minuun sattui, jälleen. En enää tuntenut erottavani todellisuutta ja haavemaailmaa. En ollut vieläkään saanut tuntea huuliasi huulillani. Sydämeni itki, se ei itkenyt kyyneliä vaan verta. Tuntui kuin kuolisin sisältä. Sitten kaikki jälleen kääntyi, paremmaksi. Kesä oli yli puolessa välissä ja pyysit minua kanssasi juoksemaan. Unohdin kaverini, ja tulin luoksesi. Menimme yhdessä maailman ihanimpaan paikkaan. Kaksin. Siellä se tapahtui, siellä tajusin lopullisesti mitä tunnen. Kävelit edelläni kunnes yht'äkkiä pysähdyit, käännyit ja katsoit minua silmiin. Sydämmeni hakkasi kilpaa verisuonieni kanssa, minua jännitti. Otit askeleen eteenpäin ja pussasit minua, en tiennyt mitä tehdä, menin sekaisin. Yritin välttää sitä tilannetta, miksi? Miksi välttää tilannetta jota on halunnut kokoajan? Olin peloissani, tajusin olevani luuseri. Viimein, en enää voinut vastustaa kiusausta. annoin tunteilleni vallan ja heittäydyin syliisi. Suutelimme pitkään ja hartaasti, ja sydämeni täyttyi onnellisuuden tunteella. Tunsin huulesi huuliani vasten ja tunsin, kuinka sydämesi hakkasi. Kiedoin käteni ympärillesi ja yritin kertoa sinulle kuinka kaunis sinä olet, mutta tukit suuni. Ja millä miellyttävällä tavalla! Samalla hetkellä tajusin kaiken, tajusin että olen löytäny sen mitä olen koko elämäni halunnut ja etsinyt, löytää sinut. Tajusin että rakastan sinua. Tajusin, että tämä tunne sinua kohtaan ei tule koskaan kuolemaan. Ei koskaan. Halusin huutaa koko maailmalle tunteistani, kertoa kaikille, kuinka paljon sinua rakastan. Jälleen kaikki kääntyi ylösalaisin ja minuun sattui. Niin myös sinuun, sanoilla joita sanoin ja teoilla joita tein. En saanutkaan huutaa rakkauttani ja tyydyttää tuskaani, syistä, joita en varmaankaan tule koskaan täysin ymmärtämään. Minua pelotti, välititkö minusta vain ystävänä? En suostunut uskomaan siihen. Miksi et sitten halunnut tehdä suhteestamme virallista? Jälleen ne kaksi pahettani vainosivat minua, kärsimättömyys ja itsepäisyys. Ne raapivat minua sisältä ja uskottelivat ettet halua olla kanssani. Minuun sattui, jälleen kerran. Aika kului ja taistelin itseäni vastaan, mieltäni vastaan joka puolsi ajatusta siitä, ettet rakasta minua. Tapahtui paljon asioita ja aloimme etääntymään, toivoin jälleen elämäni aikana erästä asiaa; kuolemaa. En välittänyt enää mitä minulle kävisi. Viimein mieleni sai selätettyä minut omassa taistelussani. Satutin itseäni, yritin purkaa pahaa oloani. Se ei toiminut, ainut asia mitä siitä sain, on ikuiset arvet käsiini ja pahan olon sinulle. Oloni ei parantunut. Heräsin sairaalasta ja rukoilin että meidän kohdallamme olisi kaikki edelleen hyvin, et tiennyt mitä sanoa ja painoin pääni takaisin tyynyyn itkien lohduttomasti ja rukoillen jumalaa. Sitten kaikki se suru ja itku, muuttuivat aivan yht'äkkiä vihaksi itseäni kohtaan ja lopetin rukoilemisen, huusin että jumalaa ei ole olemassa ja lakkasin uskomasta siihen. "Miksi tekisit näin, jos tarkoitat ainoastaan hyvää?" Tiesin itse mikä minulle on parasta, sinä, sinä olet. Pääsin pian pois sairaalasta ja yritin parhaani mukaan jälleen kerran nousta pohjalta ja järjestää asioitani. Onnistuin, yhdessä sinun kanssasi. Yksin en olisi pystynyt siihen, tiedän, etten olisi. Pelastit minut jälleen itseltäni. Tunteeni muuttuivat aina vain voimakkaammiksi. Eräs asia oli kokoajan viiltänyt minua, se ei ollut hetkeksikään irrottanut kylmää teräänsä minusta; PELKO. Pelko siitä, että menettäisin sinut. Jälleen aika kului, kaikki oli edelleen sekaisin. Silloin syntyi suuri riita, en muista edes tarkemmin ajatellen mistä se syntyi? Olin niin täynnä itseäni että rupesin syyllistämään sinua asioista joissa ei ollut päätä saati sitten häntää. Tein elämäni suurimman virheen, en voi vieläkään uskoa, että tein sen. Ei, se en ollut minä. En hallinnut sillon itseäni. Jätin sinut. Halusin heti ne sanat takaisin, mutta en pystynyt.. Häpesin ja olin liian ylpeä. Kuitenkin kun lähdit kyynel silmässä kohti kotiasi, kirjoitin sinulle viestin, jossa pyysin uutta mahdollisuutta, olin varma, että saisin sen. Ei, en saanut. Tärisin pelosta ja itkin, loppu oli tullut. Sydämeni murskautui pieniksi paloiksi ja en tiennyt mitä tehdä. Yritin pitkään saada sinua suostumaan ja antamaan itsesi takaisin minulle, mutta turhaan. Viimein sain kuulla hänestä. Sinusta ja hänestä. Kerroit minulle, että sinä tykkäsit toisesta. Se murskasi minut ja tunsin kyyneleiden polttavan poskillani. Tiesin, että jos nyt jätän asian sikseen, kadun sitä myöhemmin vuosien kuluttua. Ei. Päätin, että en aio antaa periksi, haluan sinut ja saan sinut. Minun oli pakko, olet toinen puolikkaani. Puhelimessa väitit, ettet enää rakasta minua, mutta, tiesin äänestäsi, että rakastat. Äänesi ei valehtele minulle, eivätkä silmäsi jotka niin lämpimästi minua olivat viellä kuukausi sitten katsoneet. Masennuin pahasti, lintsasin koulusta, riitelin ystävieni kanssa ja haukuin vanhempani, ja tappelin veljeni kanssa. Se kaikki oli vain yhtä hätähuutoa. Minuun sattui, todella syvälle. Sitten otit yhteyttä.. tiesin, että kaikki ei ole hyvin. Tajusin, että tarvitset minua edelleen, halusin olla se, joka tukee sinua ja halaa kun sitä tarvitset. Muutaman viikkoa myöhemmin kuulin, että olit jättänyt poikaystäväsi, syystä, jota en vieläkään tiedä. Yritin parhaani mukaan antaa sinulle aikaa ja senjälkeen päättäisin aloittaa uuden taiston, jonka aioin voittaa. Viimein annoit minulle mahdollisuuden. Tunsin herääväni jälleen eloon. Valaisit jälleen polkuni ja tuhosit kylmyyden sisältäni. Sain jälleen suudella sinua, ah niin hyvältä kun se tuntuukin. Paratiisi, minä ja sinä. Halusin kanssasi perheen, yhteisen tulevaisuuden, kaiken. Haluan edelleen. Tunteeni eivät muutu. Jälleen aika kului ja asioita tapahtui, niin hyviä kuin huonojakin. Nyt asiat menivät toisin, vihdoin kun olin saamassa mitä halusin, saamassa huutaa rakkauttani koko maailmalle, pilasin kaiken. Et jaksanut sillä hetkellä minua, ja teit jotain mitä kaduit. Jätit minut. Nyt tiedän, miltä se tuntuu. Olen pahoillani siitä, että laitoin sinut tuntemaan sen. Se murskasi sillä hetkellä unelmani ja elämäni putosi niskaani musertaen minut matalaksi itseni alle, en voinut liikkua, en keksinyt mitä tehdä ja löysin vain yhden pakokeinon siitä tuskasta mitä kohti olin matkalla. Nielaisin lääkkeet ja seuraavaksi heräsin sairaalasta, ihmettelin miten olen viellä hengissä? Miksi olen, en halunnut olla. Muistin edellisillan tapahtumat ja kyyneleet valuivat polttaen alas poskiani. Mietin sitä etten enää saisi koskaan halata sinua ja pitää sinusta kiinni, puhaltaa korvaasi ja kuiskata kuinka paljon sinua rakastan. Sitten tapahtui jotain outoa, minulle tuli kaksi vierasta. Toinen oli ystäväni ja toinen olit.. se olit sinä. Tulit luokseni katsomaan minua ja sanoit minulle katuvasi sitä mitä sanoit, sanoit haluavasi tämän toimivan, haluavasi minut takaisin. Tiesin miltä tuntuu, jos ei saa mahdollisuutta, tai odottaa mahdollisuutta, ja elämäni syttyi nyt tuleen, se lämmitti minua niin ihanasti. Suostuin siihen mitä pyysit. Olin todella onnellinen, siitä että tulit ja sanoit asiasi. Pian pääsin pois sairaalasta ja puhuimme. Tiesin, että molemmat ovat jättäneet kerran ja molemmat tietävät sen tuoman kivun. Molemmat ovat oppineet virheistään ja kumpikaan ei aio niitä toistaa. Kumpikaan ei aio jättää toistaan. Kohta suhteemme on virallista ja kaikki on täydellistä. Kaikki. Tiedän KOLME asiaa varmaksi elämässäni. Ensimmäinen niistä on se, että meidän suhteemme tulee kestämään ajasta ikuisuuteen; loppuun asti. Toinen niistä on se, että rakastan sinua ja haluan viettää kanssasi loppuelämäni, perustaa perheen ja rakentaa yhteisen tulevaisuuden. Kolmas niistä asioista on se, että tiedän nyt varmaksi.. että.. sinäkin rakastat minua. Enää en epäile sitä, en ole koskaan epäillyt. Olen kokoajan sen sisimmissäni tiennyt. Silti minua vieläkin sattuu.. miksi? Viiltävä pelko, ajatus siitä, että menetän sinut tai sinulle sattuu jotain. En voi menettää sinua muuten, kuin että sinulle sattuisi jotain. Ajatus siitä satuttaa. Mutta osaan lohduttaa itseäni ajatuksella, että olen rinnallasi ja teen kaikkeni suojellakseni sinua. En anna mitään pahaa tapahtua sinulle, vaan kaappaan kainalooni ja halaan lujasti.

Tarkoitan sitä joka kerta, kun kerron sinulle rakastavani sinua. Tunteeni sinua kohtaan, ne eivät kuole vaikka minä kuolisin. Kuulun sinulle ja kun olemme yhdessä, olemme kokonaisia.. meitä ei tuhoa mikään. Rakastan sua enemmän, ku aurinko rakastaa kuuta.. rakastan sua ku sä oot sä etkä mitään muuta. Oot mun, ja mä oon sun. Aina ja ikuisesti.

rakastan sua.