Itken huoneessani,
kyynel vierähtää poskeani vasten.
Kuulen kuinka puhutte minusta,
parhaimmista hoito mahdollisuuksistani.
Kuulen ne askeleet,
ääni kovenee mitä lähemmäs tulette oveani,
ne ovat raskaat askeleet ja peittävät itkuni.
Ne miehet vievät minut autoonsa,
katson takalasista kuinka perheeni häpeää minua.
Laitoksessa tunnen itseni tyhjäksi,
ymmärrän ettei kukaan koskaan voi antaa minulle enään anteeksi.
Aivan sama vaikka kuolisin,
silloin te vasta huomasitte,
miten paha olla minun oli.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
runoissasi on todella kipeitä tunteita.
hienoa, että saat purettua niitä paperille=)
joskus kun rypee tarpeeksi tunteidensa viemärissä ja antaa maailman sanella kohtaloaan, niin sisuuntuu ja nostaa päänsä, päättää "minä olen onnellinen"
ja kas. yksi askel kerrallaan saavuttaa kohteensa