Nimetön

Mietin itseäni ihmisenä.

Olen niitä ihmisiä jotka kaipaavat turvallisuuden tunnetta. Sitä tunnetta kun arki sujuu ja kaikki on hyvin. Eikä suuria muutoksia ole tulossa.
Tulevaisuus mielessä, mutta sekin suunniteltuna. Haluan perheen.
Rakastavan aviomiehen, lapsia, ehkä koiran, oman talon.
Klassinen.
Viime vuonna aloin kuitenkin epäillä tätä kaikkea. Haastoin itseäni ihmisenä. Mietin onko tuo kaikki sitä mitä todella haluan. Onko se mitä olin kokoajan ympärilleni rakentanut pikkuhiljaa juuri se mitä toivoin omalta tulevaisuudeltani.
Jokin mätti ja pahasti.
Asioita sekoittui päässäni.Aloin ottaa takapakkia. Toinen ihminen vierelläni oli ihana, mutta tuli tarve kokeilla myös jotain uutta. Pelkäsin että se mihin oltiin tultu, oli tullut liian äkkiä ja asioita tapahtunut vain matkan varrella. Olin kihloissa ja asuin vuokrakolmiossa kahden kissan kanssa. Tässäkö elämäni on? Jo kolme vuotta samaa työtä takana ja ei muutoksia näkyvissä.

Janosin jotain uutta, jokin tökki.
En osannut sanoa oliko se oikeastaan parisuhde vai oliko se sittenkin esimerkiksi työ? Vai kenties jotain muuta.

Tein monia virheitä vuoden aikana. Ystäväni asui meillä alkuvuoden. Hän oli juuri eronnut ja halusi juhlia paljon. Hän on ollut aina se ihminen joka on vaikuttanut minuun paljon. Ajaduduin flowhun hänen kanssaan. Kävin baareissa, juhlin paljon. Se tuntui silloin oikealta.
Mieheni oli nii kiltti, että antoi minun aina mennä.
Loppuajasta se tuntui jo siltä, ettei minun tekemisilläni ole enää edes väliä. Tuntui että hän antoi minun mennä, koska ei välittänyt missä olin. Aloin kuvitella, jostai kummasta syystä, ettei hän enää välitä minusta. Lopulta petin häntä ja elin siinä kuvitelmassa että se olisi ihan sama, sillä hänellä ei enää ollut tunteita minua kohtaan.