Viimeinen

Moi.

Halusin kirjottaa siulle vielä viimosen kirjeen, koska miust tuntuu et tällee on helpompi kertoo siulle kaikki asiat, mitkä painaa miun mieltä ja ehkä tää auttaa sinuukin ymmärtämää paremmin asioita, myös miun kannalta. Ei olla ikinä oltu hyviä juttelemaan vaikeista asioista kasvotusten ja miust tuntuu et vaikka ollaan näitä asioita käyty nyt paljon läpi ni haluan vielä pukee ne sanoiks tällee kirjeen avulla. Toivottavasti jaksat ja haluut lukee tän, se olis miulle tärkeetä. En vaan pysty jättämään näitä asioita pelkkien facebook ja tekstiviesti keskustelujen varaan. Haluaisin että ymmärtäisit, että oon oikeesti tosissani tän jutun kanssa, enkä vaan leiki tai pelleile, tai tee tätä siks että miulla olis yksinäistä. Ei, teen tän siun ja miun takia.

Mie oon aina pitäny meitä hyvänä parina. Oon aina eläny siun kanssa silleen et oon miettiny, että jos joskus meen naimisiin ja teen lapsia ni en vois kuvitella tekeväni niitä kenenkään muun kanssa. Sillon aikanaan kun alettiin seurustella, mietin jo sillon et sie oot se oikea. Ja jo pitkään ennen ku ees alettiin seurustella, olin ihan mielettömän ihastunu sinuu. Vaikka olitki semmone kovispoika. Rakastuin sillon siihen ku olit erilainen ku kaikki muut ja oot vieläkin. Uskallat olla oma ittes, kaikissa tilanteissa. Tehä mitä haluut ja seisoit omien mielipiteittes takana. Ja kuitenki sen kovan ulkokuoren alla, jos vaan päästät sinne, on herkkä ja mielettömän ihana ihminen. Kuuntelit minuu ja tuit aina, esim. sillon ku miulla todettiin se sydänvika. Tuun aina muistamaan ku istuttiin kylmässä siinä bussipysäkillä ja itkin . Ja sie vaa olit ja kuuntelit ja halasit. Se oli miulle iso juttu. Ja kun mie sieltä lähin kotiin, muistan että sillon aatttelin et oot täyttä kultaa. Ja haluun siut.

Miusta meillä meni hyvin. Ehkä muuttettiin liian nuorina yhteen ja aina sillon tällön saatiin aikaan riitaa ja mökötystä, tämmösiä jääräpäitä ku ollaan, mut mie en pavel kadu päivääkään, en sekuntiakaan. Ja sillonkin ku petit minuu, oli ainaki miulla pitkään tosi vaikeeta, mut tiesin sillon koko ajan, että päästään siitä yli. Tiesin sen että kaduit ja olit aidosti pahoillas. Mut minuu harmittaa ettei sillon saatu kunnolla puhuttua sitä asiaa, koska on vieläkin jotain kysymyksiä mihin en oo ikinä siinä asiassa saanu vastausta. Enkä mie enää tällä hetkellä niitä tarviikkaan.

Mut sit tuli viime vuos. Vuosi 2012. Vitun vaikee. Eka virhe oli ottaa Roosa meille asumaan. Se ihminen on ehkä miun hyvä ystävä, mut en olis saanu sen asian sekottaa mein välejä. En silllon tajunnu et miten paljon se asia vaikuttikaan minuu ja miun käyttäytymiseen. Samaan aikaan alko ne surkeenkuuluisat teatterityöt. Tein ihan törkeesti töitä, tiiän sen. Mut se oli sillä hetkellä ainut oikee päätös ja tein sen vaan meidän takia. Että meillä olis hyvä olla. Koita ymmärtää et pitkät päivät teki miut tosi väsyneeks ja kiukkuseks, enkä sen takia jaksanu tehä kotitöitä, enkä oikeestaan muutakaan. Viikonloput meni Roosan kanssa viihteellä ja en ees tajunnu kuin paljon se satutti sinuu. Ehkä ajattelin et ollaan oltu nii kauan yhessä ettei tämmöset asiat voi vaikutta meihin, mut olin väärässä. Parisuhdetta on pakko hoitaa. En silti oo ikinä lakannu rakastamasta sinuu. Ja tälleen jälkeenpäinajateltuna vasta tajuun kuin väsyny ihan oikeesti olinkaan. Kai se juhliminen jotenki muka "nollas" sitä uupumusta. Sai hetken olla aina ajattelematta. Sen takia oon huolissani myös siun juhlimisesta, koska tiiän että se on hauskaa aikansa, mut sit se lakkaa olemasta. Se vaan väsyttää ja hankaloittaa elämää. Sillon tällön se on ihan ok, mut loppujen lopuks hirmusella bilettämisellä ei saavuta mitään. Voi ku ymmärtäisit mitä tarkotan.

Sillon myös tuntu etten huomioinu sinuu tarpeeks, eikä meil ollu aikaa olla kahestaan. Ne hetket kun miulla oli vapaata, oli siinä koko ajan joku muukin. Ja jossain vaiheessa mie huomasin, että jos ehotin siulle että tehtäs jotain kahestaan, et innostunu. Ja sit miul alko jo olla semmonen olo jossain vaiheessa, että sinuu ei oikeestaan kiinnostanukkaa tehä mitään tai olla miun kaa. En tietenkää syytä sinuu mistää. Enemmin syytän itteeni, et en sillon tajunnu ajatella koko kuvaa. Enkä tiiä miksen vaan yrittäny jutella siulle asiasta. Ja oisko siitä kuitenkaan tullu mitään. Aloin jotenki hölmösti ajatella et olit miun kaa yhdessä vaan koska oltiin molemmat niin tottuneita siihen. Sit tuli jossain vaiheessa se Mila juttu ja aloin jopa kuvitella jo jotakin semmosta, että olisit pettäny minuu uudelleen, tai että harkitsisit ainakin semmosta. Tiiän että olis sillo pitäny tajuta puhuu siulle näistä, mut en vaan pystyny. Ajattelin ettet kuuntelis kuitenkaan. Hölmö mie.

Se sit johti tähän kaikkeen paskaan mitä tein. Mietin oikeesti pitkään jo ennen kun sanoin sen siulle, että olisko vaan helpompaa että erottais. En tajunnu kuin paljon oikeesti rakastitkaan minuu. Mut en osannu aikasemmin lähtee, koska tiesin että ite rakastan sinuu niin paljon, etten tienny olisinko voinu kuitenkaan olla ilman sinuu. Sit tuli tää pettämisjuttu ja mietin että nyt miun on pakko antaa siun mennä. Ettei oo reilua siutakaan kohtaan olla yhessä, sen jälkee mitä olin tehny. Olin ite tehny siulle saman, minkä sie aikoinaan miulle, vaikka tiesin kuin paljon se sattuu. Ja sit olin vielä niin raukka etten pystyny sanomaan siulle totuutta et miks halusin erota. Kai mie suojelin sillä itteenikin. Ajattelin et jos en sano sitä ääneen se ei oo totta. Oon niin vilpittömän pahoillani. Ei miun ollu ikinä, ikinä tarkotus satuttaa sinuu.

Oon niin pahoillani, etten kertonu. Samalla tavalla ku ite mietin sitä sillon ku sie petit minuu että miks et vaan tullu kertomaan ja miks miun piti saada tietää siitä vasta vuoden sen jälkeen- samalla tavalla aattelin et en halua satuttaa sinuu. Ja yks syy oli myös se, et vaikka tiesin et ainut oikee vaihtoehto olis erota, en silti missään vaiheessa ollu varma, että se on täysin oikee päätös. Ja sen takia en ottanu sinuu takasin, vaikka usko pois, se sattu ku tajusin kuin paljon oikeesti olitkaa miun etee valmis tekee ja ku sanoit kuin tärkee siulle oikeesti oon.Miksen ollu aikasemmin tajunnu asiaa? Miks luulin jotain ihan muuta. Mut aattelin et koska et tiedä koko totuutta, en voi ottaa sinuu takas. Koska en ollu varma et pystyisitkö antamaan miulle anteeks. Pysytisinkö mie antamaan ees itelleni anteeks ikinä.

En haluu selitellä tai puolustella tekojani, enkä varsinkaan syyttää sinuu millään tapaa omista teoistani, se oli virhe ja se oli väärin. Mut haluun että tiiät mitä ajattelin sillon ja mikä sit johti tähän tilanteeseen.

Ja se Tomi juttu, kuuluu myös virheisiin ja tiiän että se satuttaa sinuu koska työki olitte kavereita. Mut siun täytyy ymmärtää, et oikeesti se ihminen ei merkkaa miulle mitään, eikä minuu kiinnosta eikä kiinnostanu pätkääkään hänen elämä tai ajatukset. Jotenki olin sillä hetkellä jo niin sekasin ajatuksieni kanssa, et en osannu toimii niin ku miun olis pitäny toimia.

Tiiän et oon viime aikoina ollu sinuu kohtaa rasittava ja ahisteleva. En vaan nyt oo oikein osannu päästää irti. Anteeks siitä. Nyt kaikki on tässä paperilla. Kaikki.
Mie haluasin vaan tällä kirjeellä kertoa sen, mitä oikeesti tunnen ja ajattelen ja osottaa siulle että oon tehny ison virheen, mutta oon myös sitä mieltä
että tää toisaalta piti käydä läpi mein molempien, että tajuttiin asioita. Eikä mikään parisuhde oo helppo tai täydellinen. Aina on jotain. Ja myö ollaan kuitenkin käyty läpi siun kanssa yhessä niiiiin monta juttua, et tuntuu et jos en olis kirjottanu tätä ja antanu kaikkeani ni oisin varmasti vielä vuosienki jälkeen miettiny, että annoinko kaikkeni ja oisko meillä vielä ollu mahollisuus? Sanoinko kaikki mitä ajattelin ja oisko ollu vielä jotakin, mitä olisin voinu tehdä.

Mie tiiän et oot vieläkin vihanen ja katkera miulle, ja se on ihan okei. Se kuuluu siihen. Mut haluun vaan et tiedät että
Rakastan sinuu niin paljon, ja oon valmis tekemään mitä vaa siun ja meiän puolesta. Jos se vaan olis vielä mahollista. En haluu elää ilman sinuu. Haluun perheen siun kaa. Haluun naimisiin siun kaa. Haluun siut. Ei tuu toista sinuu. Ikinä. Ja haluun et tiiät sen, ettei siun tarvii pelätä, etten rakasta. Koska rakastan,niin paljon ettei mitään järkee. Eikä nää oo pelkkiä sanoja. Nää tulee suoraa sydämestä. Haluisin todistaa sen siulle, en vaan tiedä miten. Toivottavasti tää kirje kertoo siulle.
En halua olla pelkkiä kavereita. Ei myö olla pavel kavereita. Myö ollaa myö. Sie ja mie. Nanna ja Papsu.
Haluisin niin uskoa, et rakkaus voittaa kaiken.

Tuun rakastamaa siuta Pavel ikuisesti, käy miten käy. Älä epäile sitä enää ikinä.

<3 anna

Tiiän et oon viime aikoina ollu sinuu kohtaa ahisteleva

...