Avasin sydämen muotoisen rasian. Sormeni hapuilivat sieltä ketjun, jonka riipuksena oli hopea luokkasormus. Vuosi 2002. 7d. Puristin korua kämmenessäni. Silmiäni alkoi kirvellä suolan makuiset kyyneleet, jotka vierivät pitkin poskiani. Kalenteri. Vuosi sitten tapahtui jotain uskomatonta. Se päivä johti johonkin vielä uskomattomampaan. Tänään minulla on enää muistot sydämessäni.
Tunteet, jotka jäivät yksipuolisiksi. Silti opin joka päivä jotain uutta. Vaikka en sitä heti tajunnutkaan. Olen vasta lapsi. Niinhän me kaikki. Koko ajan olit tukenani. Ja olet edelleen. On vain asioita, joita ei halua unohtaa koskaan. Koskaan sitä ei lopeta uskomasta siihen, minkä olettaa tuottavan itselleen onnea. Sitä tekee mitä vain saadakseen sen itselleen, onnen.
Myöhemmin sitä oppii ymmärtämään, ettei loppujen lopuksi sitä itse saa kovinkaan paljoa vaikuttaa asioihin. Tunteet, niitä ei vain voi oppia hallitseen. Eikä tarvitsekaan. Silti joka päivä jokin asia muistuttaa minua hänestä. Sormuksen omistajasta. Ja siksi tämä kaikki onkin niin hankalaa. Sitä ei vain pysty unohtamaan, vaikka kuinka haluaisi. Sitä luulee, että selviää paremmin jos unohtaa. Väärin.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
