Death of love

Runoilija Lady Andromeda

Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen sydan-raamit"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M998,312C984,152,870,35,728,35C633,35,546,86,497,168C449,85,366,35,272,35C130,35,16,152,2,312C1,319-4,357,10,418C31,506,79,585,149,649L497,965L851,649C921,585,969,506,990,418C1004,357,999,319,998,312zM952,409C933,489,890,562,826,620L497,913L174,620C110,562,67,489,48,409C34,351,40,319,40,318V317C52,176,150,74,272,74C362,74,442,129,479,218L497,260L515,218C552,130,635,74,728,74C850,74,948,176,960,318C960,319,966,351,952,409z"/></svg></span> Lady Andromeda kuva
nainen
Julkaistu:
97
Liittynyt: 10.4.2005
Viimeksi paikalla: 22.4.2021 18:32

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
5.4.1989

Kyyninen romantikko ja naiivi nihilisti. Autistinen hullu, erakko, misantrooppi & (yhteisön normeista) vapaa ajattelija. Dekadentti taivaanrannan maalari. 🦄 INFP persoonallisuus, joskin aika nyrjähtänyt sellainen 😂

Pahoittelen saamattomuuttani vastata kommentteihin, luen ne kyllä aina ja olen niistä kiitollinen!


David Bowie - Blackstar 🖤⭐🕯️🦄

In the villa of Ormen, in the villa of Ormen
Stands a solitary candle, ah ah, ah ah
In the centre of it all, in the centre of it all
Your eyes

On the day of execution, on the day of execution
Only women kneel and smile, ah ah, ah ah
At the center of it all, at the center of it all
Your eyes
Your eyes
Ah ah ah
Ah ah ah

In the villa of Ormen, in the villa of Ormen
Stands a solitary candle, ah-ah, ah-ah
At the center of it all, at the center of it all
Your eyes
Your eyes
Ah ah ah

Something happened on the day he died
Spirit rose a metre then stepped aside
Somebody else took his place, and bravely cried
(I'm a blackstar, I'm a blackstar)

How many times does an angel fall?
How many people lie instead of talking tall?
He trod on sacred ground, he cried loud into the crowd
(I'm a blackstar, I'm a blackstar, I'm not a gangster)

I can't answer why (I'm a blackstar)
Just go with me (I'm not a filmstar)
I'ma take you home (I'm a blackstar)
Take your passport and shoes (I'm not a popstar)
And your sedatives, boo (I'm a blackstar)
You're a flash in the pan (I'm not a marvel star)
I'm the great I Am (I'm a blackstar)

I'm a blackstar, way up, oh honey, I've got game
I see right, so wide, so open-hearted it's pain
I want eagles in my daydreams, diamonds in my eyes
(I'm a blackstar, I'm a blackstar)
 

King's Wars

 

Aurora makasi korkeimman tornin buduaarissaan, katsellen läpinäkyvään kattoon. Peiliin katselu ei tuntunut ollenkaan mieluisalta. Nämä kirotut, tuhannet peilit, Aurora manasi mielessään. Yksi lohdutus hänellä kuitenkin oli tässä pimeydessä: supervoimat. Peilit sai kyllä pois aina halutessaan, ja tilalle sinisen tähtitaivaan. Ongelma oli siinä, ettei tähtitaivas ollut sellainen kuin sen olisi kuulunut olla. Hiljainen, seesteinen, ikuinen, ilman ihmisen vaikutusta. Mutta nyt tuolla taivaalla, joka oli ollut autio saavuttamattomia tähtiä myöten, oli tapahtunut jotain. Tähdet olivat tulleet entistä lähemmäksi, entistä saavutettavammiksi. Ne olivat paljastuneet maailmoiksi, samanlaisiksi kuin tämäkin. Maailmoiksi, jotka voisi asuttaa, valloittaa, kolonisoida.

Sodat eivät enää rajoittuneet yksittäisten maailmojen sisäisiin sotiin. Koko kosmos oli vedetty mukaan tähän päättymättömään konfliktiin. Ihmisen ei olisi koskaan pitänyt mennä avaruuteen. Päättyyköhän se koskaan?

100 vuotta oli taas mennyt. 100 vuotta joiden aikana Artesiasta oli hämmästyttävän nopeasti tullut intergalaktinen suurvalta monine kärsivine siirtomaineen. Aurora kuuli sen valituksen, kuuli sen aurinkokuntien, jopa galaksin rajojen takaa. Se yhteinen rauha ja sivistys, jota Artesian Imperiumi niin sopivan jalosti lähti levittämään, oli tuonut kaikkea muuta kuin rauhaa ja onnea niille maille joille se oli tallannut jättimäisillä jaloillaan. Aurora kuuli kärsivien kansojen kivunhuudon universumin laidalta toiselle. He eivät halunneet alistua Artesian hallintoon. Ja Artesia kuritti heitä ankarasti. Niinkin oudot olennot, jottei Aurora semmoisia olisi voinut kuvitella edes synkimmissä unissaan, pakenivat Imperiumin aseita kauhuissaan. Samoin enemmän ihmismäiset olennot.

Missä on maailmankaikkeuden kauneusjollei loputtomassa moninaisuudessa? Tämä sota, joka alistaa kaikki kosmoksen kansat yhden normin alle, on väärin. Eivätkä häviäjät alistu ilman taistelua. Taistelusta seuraa kärsimystä ja kuolemaa. 

Aurora tunsi itsensä sairaaksi, vanhaksi ja väsyneeksi. Vaikka kaikkien menneiden vuosisatojen aikana hänen kehonsa ei ollut vanhentunut, hänen mielensä ei ollut enää nuori. Ja se oli sairastunut. Mutta hän halusi yhä yrittää taistella maailman kärsivien puolesta. Hänen mielensä ei ollut täysin luovuttanut. Marcuksen vuoksi. Niin vähäinen kuin toivo onnistumisen puolesta olikin. Marcus oli egomaaninen suuruudenhullu, joka ei kuunnellut ketään. Mutta jollain tavalla hän yhä rakasti kuningatartaan, Aurora uskoi siihen. Kumpa olisikin ollut mahdollista palata siihen Eedenin puutarhaan, ennen käärmeitä.

Aurora ohitti kulkiessaan vanhan puutarhan ovaaliparvekkeella. Sen keskellä, lohkareisella marmorialustalla, oli kasvanut kaunis omenapuu, suurin ja kaunein kaikista. Nyt sen lehdet olivat lakastuneet, sen runko oli musta ja kuollut ja sen juurelle oli pudonnut mustia, kuolleita omenoita.

Onnellisempina aikoina kuningaspari oli istuttanut sen rakkautensa symboliksi, kantamaan hedelmää ikuisesti. Katkerille kasvoille, läpikuultavan mustan hupun alle vierähti yksinäinen kyynel.

Nainen kääntyi ja näki ovella kuutamon kelmeäksi valaisemat, pienet kasvot. “Severin, sinäkö se siinä?” hän kutsui ja levitti kätensä, hymyillen autuaasti kuin vapautuksena kaikesta tuskasta. Pieni poika juoksi äitinsä syleilyyn. “Minä tässä, äiti.”

Pieni, mustatukkainen ja kalpea Severin oli erilainen kuin sisaruksensa. Vaikka olikin kuopus, hän kasvoi vielä hitaammin kuin muut lapset. Nyt hän näytti noin 10-vuotiaalta pojalta. Lisäksi hän oli sokea. Pienuudestaan ja sokeudestaan huolimatta Severin oli opinnoissaan ja muutoinkin osoittanut poikkeavaa lahjakkuutta, jopa sisaruksiaan enemmän. Aurora tunsi, että poika oli jollain tavalla erityinen, ja tarvitsi erityistä suojelua.

Pojan isä oli aina halunnut pitää Severinin piilossa, ja ilman Auroraa olisi varmasti tapattanut tämän pilaamasta sukulinjaansa. Yhä häikäilemättömämmäksi käyvä keisari kuitenkin pelotti Auroraa ja tarve pitää Severin piilossa Marcukselta oli voimistunut. Aurora uskoi löytäneensä täydellisen piilon. Paikan, johon vain hänen oma mielensä löysi, ja niiden mielet joille Aurora antoi luvan (ainoastaan pojan luotetuin hoitaja).

“Severin, mitä sinä täällä hiiviskelet? Isäsi on kotona. Hän ei halua nähdä sinua.”

“Miksi isä ei halua nähdä minua?”

“Koska hän on typerä, omapa on menetyksensä. Isäsi on kuitenkin keisari, ja keisarin tahto on laki. Sitä olisi typerää uhmata.”

“Voi, anteeksi teidän ylhäisyytenne!”, Vanha nainen huudahti. “Severin, minähän kielsin lähtemästä ilman lupaa.”

“Siellä on tylsää!”, Severin valitti. “Miksi minun pitää istua joka päivä samassa huoneessa tekemättä mitään?”

“Siksi, koska minä sanon niin.”, hänen äitinsä käski topakasti. “Ja ei se mitään, Marthea.”, hän sanoi vanhalle naiselle. “Pojat ovat tuollaisia. Mutta katsokin, ettei hän karkaa enää.”

“Kyllä, tietysti rouva.”, Marthea vannoi ja kumarsi syvään.

“En halua mennä. Haluan olla sinun kanssasi.” Severin pyysi.

“Olen pahoillani, kultaseni.” Aurora sanoi, aidosti pahoillaan. “Mutta se ei nyt onnistu. Minä lupaan, Severin. Jonakin päivänä olen sinun kanssasi.”

“Hyvä on. Lupaakin!” Severin pyysi. Aurora suuteli poikaansa poskelle. “Minä lupaan.”

Niinpä Severin lähti Marthean saattelemana takaisin kohti salaista piilopaikkaansa, ja Aurora katseli pitkään heidän selkiensä loittonemista. Sitten, raskaasti huokaisten, hän kääntyi päinvastaiseen suuntaan, kohti niitä käytäviä jotka veivät valtaistuinsaliin.

Keisari Marcus istui valtaistuimellaan ajatuksiinsa vajonneena, tuijottaen intensiivisesti jättimäistä galaksin karttaa, joka oli levitetty koko suuren salin pituudelta. Näytti kuin hän olisi kärsinyt päänsärystä, hieroessaan pitkiä sormiaan ohimoillaan. Hän mumisi itsekseen, pähkäili kuumeisesti päässään erilaisia sotastrategioita.

“Jälleen pyhässä yksinäisyydessään.” Aurora sanoi hiljaa, ivallisesti.

Mutina lakkasi hetkeksi. “Mitä sinä täällä teet, nainen? Etkö näe, että minulla on töitä!”

“Kyllä, töitä sinulla riittääkin maailman ääriin asti. Eikö tässä olisi jo tarpeeksi. Entä minä? Entä lapset?”

“Elätte paremmassa maailmassa, kunhan olen ensin rakentanut sen. Voisitko poistua, häiritset keskittymistäni?”

“Sinun paras maailmasi.. tuleeko se ikinä valmiiksi? Ja samalla minä kuulen, kuinka lukemattomat sielut valittavat kosmoksen ääristä asti sinun hirmuvaltasi alla. Puhut rauhasta, mutta tarkoitat sotaa. Tällä tavalla rauha ei tule ikinä.”

“Juuri tällä tavalla se rauha tulee, tämä on ainoa tapa jolla se tulee!”, Marcus huusi, lähes mielipuolisesti. “Ei ole helppoa rakentaa rauhaa, mutta kun se rauha on rakennettu, kaikki ovat tyytyväisiä.”

“Ovatko? Sinä viet väkisin vieraiden olentojen maat ja heidän identiteettinsä. Luuletko heidän koskaan lakkaavan taistelemasta?”

“Rauhan takia voidaan vuodattaa verta, se on sen arvoinen tavoite. Vuodattaisin vaikka koko maailman kuiviin jos voisin sillä saada sodan loppumaan.”

“Lopeta se sitten!”, huusi Aurora raivoissaan. “Sinä sen aloitit, voit sen myös lopettaa. Tyydy siihen, mitä sinulla jo on. Mitä sinulla oli. Mitä meillä oli. Muistatko sen omenapuun, jonka istutimme yhdessä vuosisatoja sitten? Joka kukki vuosisatoja. Se on kuollut. Pyydän, älä tuhoa kaikkea, kaikkea joka tekee sinusta ihmisen. Lopeta. Rakasta minua taas. Anna lapsillemme tätä parempi tulevaisuus.”

“Miten voisin antaa heille tätä paremman tulevaisuuden? Lapsemme hallitsevat maailmaa kunnes viimeiset auringot pimenevät.”

“He hallitsevat pimeää maailmaa.”

Ja sitten Marcus nauroi, todella nauroi, kuin ei olisi osannut lopettaa. “Ja ikäänkuin en rakastaisi sinua? Toin sinut tänne, kaikista maailman naisista! Tein sinusta keisarinnani ja historian mahtavimman sukulinjan esiäidin. Eivätkö nämä ole rakastavan aviomiehen tekoja? Elämäsi protektoraatissa oli surkeaa, olit usein masentunut ja kaukokaipuinen, ikuisesti sisaresi varjossa. Tuossa elämässä olit omituinen hylkiö, mutta minä kiinnostuin sinusta, näin jotain sinussa, jonka halusin itselleni, jotain jota jumaloida.

Ja mitä sodista? Mitä niistä kirkuvista sieluparoista jonkun kaukaisen mutapallon rannoilla? Mitä lapsista?” Marcus nauroi taas, kolkommin. “Mikään tästä ei ole todellista. Olemme sisällä minun fantasiassani, joka on osa tulevaisuudesta varastettua teknologiaa. Helppo jäädä koukkuun, eikö olekin? Tämä on minun teatterini, minun leikkikenttäni. Aivan se ja sama, paljonko henkiä surmaan tässä universumissa, koska se ei ole oikea. Onhan tämä toki viihdyttävää, mutta oikeassa maailmassa tappamisella on ihan oma viehätyksensä. Tästä puuttuu se jokin, niin aidolta kuin tämä tuntuukin.”

“Lapsemme ovat todellisia. He rakastavat meitä! Ja me heitä. Miten sinä voit sanella ja määritellä, mikä on todellista ja mikä ei? Ehkä tämäkin universumi on olemassa oikeasti siinä mielessä kuin tarkoitat, herännyt tietoisuuteen. Voitko muka kuvitella ettei tällä maailmalla olisi sielua?”

“Ahh, kätevää spekulaatiofilosofiaa. Minä uskon faktoihin.”

“Minä en usko sinuun.” Aurora sanoi tylysti ja käänsi selkänsä harppoen pois. 

“Sen kun lähdet!”, Marcus huusi perään. “Yritä vain järkeillä etteivät sanani olisi totta. Ne ovat, Aurora rakas, keisarinnani.”

Auroralle tuotti entistä suurempia vaikeuksia kävellä portaita ylös torniinsa. Hän puristi toisella kädellä rintaansa, johon tuntui revenneen musta, kaikennielevä aukko. Marcuksen äskeiset sanat hakkasivat sitä kuin tikarit. Aurora oli musertua sen painon alle, ristiriitaisuuksien joita ei voinut käsittää. Ettäkö kaikki nämä vuosisadat olisivat olleet vain turhaa fantasiaa?

Aurora laahusti sängylle, lyyhistyen sille viimeisin voimin. Tummalla taivaalla paloivat tähdet kuten ennenkin, mutta niiden seassa oli jotain muutakin. Artesian ilmatila ei tosiaankaan ollut enää tyhjä. Aurora halusi sammuttaa mielensä, ja nuo kaikki liikkuvat laitteet samalla. Yksi kerrallaan tähdet ja muut objektit himmenivät, jättäen jälkeensä painavan, hiljaisen mustuuden.

Aurora tunsi kylmyyden luissaan asti, kuin hänen sielunsa yrittäisi erkaantua tästä ruumiista, tästä olemisen ulottuvuudesta. Hän tunsi kylmän hien ja kuumeen poltteen. Tuntui niin vaikealta pitää elämästä kiinni, kun tuntui ettei ollut mitään mihin tarttua. Hän vajosi horkkaiseen mustuuteen.

 

Kun Aurora heräsi mustasta unestaan takaisin elämään, ensimmäiset hänen näkemänsä kasvot olivat Marcuksen. Ne olivat hyvin lähellä hänen omiaan, ja niiden tavallisesti niin hypnoottisissa silmissä oli epätavallisen huolestunut ilme, joka vaihtui iloon.. ja rakkauteen. Aurora ei ehtinyt reagoida, kun Marcus jo suuteli häntä hellästi, mutta jos hän olisi ehtinyt reagoida, reaktio olisi ollut torjuva. Luuliko Marcus tosiaan saavansa anteeksi kaiken tällä huolenpidolla?

“Voi, anna anteeksi rakkaani.. Et voi ymmärtää miltä minusta tuntui sinä lyhyenä hetkenä, kun luulin, että voisin menettää sinut ikiajoiksi.”

“Sinun tunteillasi ei ole kovin paljon väliä. En ymmärrä, miksi minun kuolemani olisi jotenkin erityisen merkittävä. Onko se niin paljon tärkeämpi kuin kaikkien tuntemattomien turhat kuolemat kaukaisilla taistelukentillä?”, Aurora kysyi kylmästi.

“Tietenkin se on! Et aavistakaan mitä merkitset minulle. Merkitset yhä. Se ei ole muuttunut. Mutta ne taistelut..eivät ne oikeastaan ole taisteluita. Ne ovat vain pelejä, joita aivomme tuottavat. Silkkaa ajanvietettä.”

“Silkkaa ajanvietettä? Pelejä? Noillako sanoilla todella kuvaat tappamista ja tuhoa?”

“Millä tavalla sitten pitäisi? Sitähän ne ovat. Mieleni luomuksia. Älä ole aina noin dramaattinen, kulta.”

“Sinulle tämä maailma ei ehkä ole todellinen, mutta minulle se on. Ja uskon sen sieluun.”

“Sieluunko?” Nyt Marcus suorastaan nauroi. “Minun sieluni hienouksia korkeintaan. Jos tällä paikalla onkin sielu, se on minun sieluni, sillä tämä paikka on minun sieluni jatke.”

“Olen eri mieltä”, Aurora väitti vastaan. “Minusta Artesia on vähän niin kuin meidän molempien yhteinen projekti. Meidän lapsemme. Sillä on ihan oma sielunsa. Mutta meillä on rooli siinä. Sen sielu versoi meidän molempien sieluista. Sinähän annoit minulle palasen Artesiaa, muistathan? Jotta hallitsisimme yhdessä. Ja kuten Eedenimme omenapuu versosi rakkaudestamme, samasta rakkaudesta versosi myös tämän maailman sielu. Se on meidän luomuksemme ja me olemme tavallaan sen jumalat, hyvässä ja pahassa.”

Marcus ei ollut vakuuttunut. “Tuo on kaukaa haettua. Kaiken selittää tiede ja teknologia. Runolliset aivosi kuvittelevat jälleen kerran olemattomia asioita.”

“Siksi minä kutsunkin vakaumustani uskoksi”, Aurora vastasi. “En voi perustella sitä sinulle, niin että voisit ymmärtää. Tiedän, ettet luota minuun tai usko minuun kyllin vahvasti. Mutta minä vannon sinulle, että olen oikeassa. Koko maailma ympärilläsi, koko Artesia ja sitä ympäröivä universumi elää ja hengittää, muttet huomaa sitä. Kun katson tyttäreni ja poikieni silmien paloa, minä tiedän.”

“Tämän oli tarkoitus olla yhteinen seikkailu meille!” Marcus turhautui. “Koko tämä maailma oli vain meitä varten.”

“Se ei koskaan ollut”, Aurora vastasi. “Kaikella oli korkeampi tarkoitus. Tai ehkä kaikki onkin vain sattuman kauppaa ja kohtalo on hullu; mutta tämä maailma on pelastamisen arvoinen, paremman huomisen arvoinen jälkipolville. He ovat todellisia, Marcus. Sinä et vain näe sitä. Entä jos kuulisit kaikkien maailman rantojen valitukset?”

“Keisarina sekä miehenä käskisin valitusten vaieta ja antaa minun ajatella.” Marcus vastasi jäänkylmästi. “Et ajattele selkeästi, nainen. Olet täysin subjektiivisen mielesi lumoissa. Ole hyvä ja poistu! Meillä ei ole enää puhuttavaa toisillemme.”

“Ei totisesti ole, teidän armonne”, Aurora vastasi, kumarsi pilkallisesti keisarilleen ja katosi linnan sokkeloihin läpikuultava viitta lepattaen yön varjoissa.

 


Death of love

 

Eräänä iltana Marcus saapui Auroran luo korkeimman tornin buduaariin. Aiemmin oli lähetti kertonut keisarinnalle tämän aviomiehen haluavan vain jutella, joten keisarinna oli hyväksynyt pitkin hampain tapaamisen. Marcus oli ylittänyt rajansa. Riita todennäköisesti seuraisi, sille ei voinut mitään.

Marcus saapui huoneeseen Auroran eteen hyvin nöyrän näköisenä. “Haluan pyytää anteeksi sitä, etten ole selvästi huomioinut sinua tarpeeksi, rakkaani. Se melkein johti sinun turmioosi. Kaipaat selvästi enemmän läsnäoloani. Lupaan korjata asiat.

“Juuri sinä olit ongelma, rakkaani”, Aurora vastasi tylysti.” Sinä, vallanhimosi ja sotasi. Piittaamattomuutesi elämästä.”

“En minä piittaamaton ole. Välitän hyvinkin syvästi. Niinkin paljon, että olen valmis tekemään uhrauksia paremman, sivistyneemmän maailman puolesta.”

“Olet varmaan kertonut tuota itsellesi niin pitkään, että alat itsekin uskomaan siihen. Minä näen lävitsesi. Sinun universumissasi muilla ei ole väliä kuin keisari Marcus Artesilla. Niin oli jo silloin kun elimme toisessa ajassa ja paikassa, silloin kun sinut tunnettiin Marcus Vancena. Kumpa olisin kuunnellut vaistojani, enkä sydäntäni! En olisi ikinä lähtenyt matkaasi.”

“Älä turhaan valehtele itsellesi. Juuri vaistot sinut vetivätkin minun luokseni”, Marcus vastasi. “Myönnetään, että olisi ehkä ollut järkevämpää olla lähtemättä matkaani, mutta sinä kuitenkin lähdit. Ihan omasta tahdostasi.”

“Ja minä myönnän sen. Myönnän että halusin sitä. Ensin kiehdoit minua. Vastenmielisellä tavalla, mutta kuitenkin kiehdoit. Kun olin saanut sinusta maistiaisen, en voinut vastustaa sinua. Olet kuin myrkkyä, jota en osannut lakata juomasta. Mutta se on ohi nyt. En ole keisarinnasi enää”, Aurora sanoi, ja heitti kruunun pois päästään Marcuksen jalkoihin, “ ja minä lähden. Otan lapset mukaani. Me lähdemme tästä palatsista, emmekä palaa.”

Hetken kuningas näytti äimistyneeltä, kuin ei olisi uskonut kuulemaansa. Sitten hänen ilmeensä koveni raudanlujaksi. “Sinä et mene minnekään.”, hän sanoi, lausuen jokaisen sanan vaarallisen tasaisesti. “Eivätkä mene lapsetkaan. Et vie perillistäni, etkä mitään minulle kuuluvaa. Ja minulle kuulut myös sinä, vaimoni, siitä päivästä asti kun lausuit valasi minulle. Todellisuudessa siitä hetkestä asti kun ensi kerran loin katseeni sinuun.” 

Marcus oli tullut puhuessaan koko ajan lähemmäksi ja hiveli nyt rautahansikkaan peittämällä etusormellaan Auroran leukaa. Seuraavassa hetkessä nyrkki heilahti salamannopeasti, ja Aurora kaatui lattialle vasen poski tummilla ruhjeilla. “Tästähän tuleekin hauskaa”, Marcus sanoi kylmän pahaenteisesti, ilman rakkauden häivääkään kuolleissa silmissään. Seuraavaksi Aurora makasi kylmää, peilipintaista lattiaa vasten, Marcuksen lujan otteen tiukasti rutistamana, tämän repiessä tumman kaavun naisen yltä ja paljastaen vaalean, silkinsileän ihon. Marcus ei jakanut hyväilyjä tarttuessaan kovakouraisesti kiinni pyöreään takamukseen ja työntyessään siihen hillitysti nautinnosta voihkaisten. Aurora yritti kärsiä hiljaa, hän ei halunnut antaa Marcukselle tuskastaan nauttimisen tyydytystä. Mutta Marcus halusi Auroran kärsivän, ja Marcus yleensä sai tahtonsa läpi. Jatkuvat rautanyrkkien lyönnit olivat lähes liikaa, eikä Aurora voinut estää ajoittaista tuskan parahdusta pääsemästä tukahtuneilta huuliltaan.

Lopulta Marcus laukesi raivoisasti ja heti sen jälkeen tönäisi ruhjotun Auroran pois vierestään. “Huomaatko, kultaseni”, Marcus sanoi katkeran ivallisesti. “Otan sinut, halusit tai et. Olet minun.”

 

Aurora oli saanut tarpeekseen. Matkustaminen oli raskasta niin monien kivuliaiden ruhjeiden kanssa, mutta vaihtoehtoa ei ollut. Hän ei voinut jäädä palatsiin enää hetkeksikään, eivätkä lapsetkaan. Heti seuraavaksi yöksi hän järjesteli paon luotetuimman henkilökuntansa kanssa. Hänen oli määrä paeta kolmen lapsensa kanssa, viedä heidät pois tuhoisan isänsä luota.

Mutta kun hän saapui tapaamispaikkaan linnan käytävälle, oli ihan hiljaista. Sitten kuului raskaiden rautasaappaiden hidas kolina kivilattialla. “Menossa jonnekin tähän aikaan yöstä?”, Marcus kysyi pahaenteisesti, kuin muka muina miehinä.

“Olin vain kävelyllä. Sinähän tiedät, miten rakastan täysikuuta.” Aurora sanoi viittilöiden kuuhun joka loimotti viistoista ikkunoista hämyisää valoaan varjoisalle käytävälle.

“Älä valehtele minulle.” Marcus sanoi pehmeästi. “Olit karkaamassa. Olit viemässä minulta lapseni. Olit jopa vähällä onnistua. Mutta.. Et onnistunut. Kukaan ei vie minulta arvovaltaani. Jos en saa lapsiani, heitä ei saa kukaan.” Marcus alkoi kävellä hitaasti eteenpäin käytävää, Auroran seuratessa kuin lumottuna. Sitten heidän edessään, kivisellä paadella makasi kolme valkoisiin puettua veren tahrimaa ruumista. Kaikkia oli isketty veitsellä vatsaan.

Lapset. Esikoista myöten. Marsin hopeanharmaissa hiuksissa kiilteli veripisaroita, ne tahrivat nuoret ja komeat kasvot. Mirosan ilmeetön, herkkä kauneus oli kuolemassa vieläkin hauraampaa. Ja pikku Severin, jonka suloisia kasvoja ei edes erottanut hupun hämäristä, ainoastaan vilauksen mustaa kiharaa..

“Kuinka sinä saatoit?”, Aurora parkaisi järkytyksen ja suuren surun vallassa, mutta hänen murhaava aviomiehensä piteli hänestä kiinni raudan lujin ottein, ei päästänyt häntä edes koskemaan ilmiselvästi kuolleisiin lapsiinsa.

“Tämä on seuraus tottelemattomuudesta. Jos vain olisit totellut valaasi, ja minua, tätä ei olisi tapahtunut. Näin vähän lapset minulle merkitsivät. Voin tuhota sinutkin, jos täytyy. Muista se.”

Aurora oli vajonnut mielessään syvään, synkkään mustuuteen, joka hukutti kaiken. Se oli syvintä surua ja syvintä vihaa, jota hän oli eläissään kokenut. Väkevintä, väkivaltaisinta, alkukantaisinta koskaan. Hän tunsi voiman virtaavan jäseniinsä, väkevän voiman, kuin hänellä olisi ollut nestemäistä sähköä suonissaan. Ruhjeiden kipu kaikkosi, ja ruumis tuntui voimakkaammalta kuin koskaan ennen. Hän tunsi muutoksen, tunsi ruumiinsa venyvän, pitenevän, muuttuvan. Hän tunsi uudet, väkevät vaistot voimallisen ihmismielensä rinnalla.

Keisari ei voinut uskoa silmiään katsoessaan edessään kohoavaa jättimäistä, mustaa, suluvalinjaista kissapetoa. Ollakseen niinkin suuri, siinä oli huomattavaa siroutta ja feminiinisyyttä kuohkeaa utuisen vaaleaa, kuunvalossa kimmeltävää häntää myöten. Sen ametistin väriset timanttisilmät loimusivat sisäisestä palosta.

Se hyökkäsi raatelevin veitsenterävin kynsin ja hampain, ja keisari nosti miekkansa sitä vastaan. Mutta veitsenterävät hampaat leikkasivat nopeammin, keisarin menettäessä miekkansa ja samalla kätensä. Peto oli juuri upottamaisillaan pitkät, terävät hampaansa keisarin kurkkuun, kun sen sielukkaisiin silmiin syttyi uudenlainen tunne. Se ei irottanut katsettaan keisarin silmistä ja piteli yhä tämän raajat lukittuina väkevillä tassuillaan, mutta se ei enää yrittänyt hyökätä.

Taistelun äänet olivat ilmeisesti herättäneet linnan, sillä paikalle tulvi väkeä soihtuineen. Ja osa heistä haukkoi henkeään pelosta, toiset hämmästyksetä, ja osa jopa vaistosi suuren pedon hyväntahtoisuuden. Ja peto puhui väkijoukolle soivan musikaalisella äänellään: “Älkää peljätkö. Suuri paha on nyt voitettu ja tämä on loppu myös kuolemalle ja sodalle. Iloitkaa, sillä nyt alkaa toivon ja jälleenrakennuksen aika.” Ja yhtäkkiä suuri kissapeto oli jälleen keisarinna Aurora, ilkialastomana kruunua lukuunottamatta, mutta kukaan ei osoittanut epäkunnioitusta, vaan päinvastoin suurin osa kumarsi syvään keisarinnan sisäisen hehkun edessä. “Pidättäkää petollinen keisari, joka murhautti omat lapsensa hulluudessaan.”, Aurora käski arvovaltaisesti, ja linnan kaartilaiset pidättivät hämmentyneen keisarin. “Irti minusta!”, Marcus rääkyi “Kuka luulette olevanne? Teidät seivästetään kaikki maanpetoksesta. Minä olen laillinen keisari!”

“Tämän lisäksi,” Aurora jatkoi. “Artesian Imperiumi nimettäköön jälleen Artesian kuningaskunnaksi. Arvomme muuttuvat kestävämmälle pohjalle. Emme etsi enää valloituksia, vaan rauhaa itsellemme ja kaikille maailman kansoille. Miksei meille riittänyt oma maailmamme, joka jo sellaisenaan oli täydellinen? On tullut aika yrittää korjata mitä voimme, ja aloittaa parempi tulevaisuus kansallemme.”

Ja paikalla oleva pieni väkijoukko hurrasi, rakkaudestaan kuningatarta ja tämän sanoja kohtaan, sillä monet olivat väsyneitä sotaan.

Siitä hetkestä lähtien Aurora hallitsi Artesiaa sen uudistuneena kuningattarena. Hän tajusi kuninkaan vaarallisuuden, mutta ei halunnut tappaa tätä kaikista tämän synneistä huolimatta. Hän tunsi edelleen jossain syvässä osassa sieluaan olevansa Marcukselle jotain velassa, ja hänestä tuntui että heidän kohtalonsa oli yhteen sidottu, eikä hänellä ollut valtaa päättää Marcuksen kuolemasta.

Niinpä kuningatar päätti lähettää vallastaan riisutun keisarin maanpakoon kaukaiselle, eristyneelle ja suhteellisen vihamieliselle planeetalle, ikuisesti eristyksiin, sillä planeettaa suojeli vahva voimakenttä. Lopulta ikuinen elämä kurjuudessa ja yksinäisyydessä olisi julmempi ja parempi rangaistus miehelle, joka syöksi koko galaksin väkivaltaisiin laajennussotiin ja tappoi omat lapsensakin ilman tunnontuskia.

Niin paljon kuin vahinkoa Marcus oli aiheuttanutkin, ja niin paljon kuin energiaa hänen tuhotöidensä hidas korjaaminen vaati, yksi suuri valopilkku kaiken keskellä oli yhä syttynyt Auroran kärsivään sydämeen: Severin, hänen nuorin poikansa oli yhä elossa. Keisari ei ollut onnistunut löytämään häntä salahuoneestaan. Marthea, Severinin hoitaja, oli saanut kuulla pakojuonen epäonnistuneen, ja ehtinyt juuri ja juuri viedä pojan takaisin turvaan. Juoni oli epäonnistunut Marsin takia; poika oli pysynyt uskollisena isälleen, ilmeisesti ymmärtämättömänä siitä, että hänen isänsä kykeni tappamaan omat lapsensakin raivonpuuskassaan tai koston välineenä. Mars oli aina ihaillut isäänsä, haaveillut siitä päivästä jolloin hänestäkin tulisi keisari. Nyt hän ei ihailisi enää ketään, ei saisi varttua. Aurora ei tuntenut esikoispoikansa petoksesta vihaa, ainoastaan syvää surua. Hän ei saattanut uskoa, että poika olisi toiminut näin jos olisi ymmärtänyt tekonsa seuraukset, ja mitä tapahtuisi Mirosalle ja Severinille. Mars ei tiennyt, että keisari ei edes uskonut lastensa olevan todellisia.

Aurora tunsi itsensä vain äidiksi joka suri lapsiaan, komeaa, rohkeaa poikaansa ja surullista, kaunista tytärtään. Suuri joukko kansaa kokoontui yhdessä puutarhaparvekkeelle suremaan kuninkaallisten lasten kuolemaa. Aurora ja Severin istuttivat keskikorokkeelle uuden omenapuun, puun joka varttuessaan kantaisi hohtavan valkeita hedelmiä punaisella hedelmälihalla.

Kuukaudet kuluivat ja aika yhdessä Severinin kanssa sai yhteisen kivun hetkeksi väistymään. Niin paljon kuin olikin tehtävää ja korjattavaa, oli myös joitain ilon ja täyttymyksen hetkiä. Huomaamattaan Aurora alkoi kertoa pojalleen iltasaduiksi tarinoita entisestä maailmastaan, protektoraatin maailmasta, sekä sen maailman satuja. Severin kuunteli tarkkaavaisena, aivan kuin olisi ymmärtänyt enemmän kuin äitinsä antoi ymmärtää.

Päivät kuluivat, ja niin kovasti kuin Aurora tästä maailmasta huolta tunsikin, hän myös tunsi yhä väkevämmin, ettei se ollut häntä varten. Se oli hänen lapsiaan varten. Hänen oikea, luonnollinen paikkansa oli todellisuus, protektoraatin todellisuus, täällä hän oli puuttuva pala, yliolento. Hän tunsi, että Severin olisi Artesian tulevaisuus. Ja vaikka Marcus oli vangittuna tuhansien valovuosien päähän, hän ei koskaan elossa ollessaan lakkaisi olemasta uhka. Vaikka kenenkään ei tiedetty koskaan vapautuneen tuosta erikoislaatuisesta vankilasta, Marcus ei ollutkaan tavallinen mies. Hän oli tässä maailmassa jumala, sen luoja. Vain muutamien vapaiden, yhdessä vietettyjen kuukausien jälkeen Aurora tunsi taas velvollisuudekseen piilottaa Severin suuremman hyvän nimissä. Jos Marcus joskus vapautuisi, hän tietenkin yrittäisi Severinin kimppuun. Tuskin edes se seikka, että Severin oli nyt Artesian valtaistuimen ainoa perillinen, saisi petettyä keisaria luopumaan kostonhimostaan kuningatarta kohtaan.

Niinpä kuningatar piilotti Severinin kauas näiltä rannoilta, suurten valkeiden merenrantakallioiden alapuolisiin pimeisiin luoliin, joissa ei ollut ihminen tuhansiin vuosiin käynyt. Palvelijoiksi hän valitsi ainoastaan kuusi luotetuinta ja oppineinta miestä ja naista joilla oli erilaisia taitoja. “Severin”, hän sanoi pojalleen kudottu kalanverkko kiedottuna läpikuultavan valkean pukunsa ympärille, kuten paikallisilla kalastajien vaimoilla oli tapana. Luolissa kuului koko ajan taukoamaton meren pauhu,aaltojen hakkaaminen noihin ikuisiin valleihin. “Sinusta on pian tulossa mies. Paljon riippuu sinusta. En sälytä tätä taakkaa sinulle kevyin hartein; teen sen koska vaihtoehtoa ei ole. Tarinamme on monimutkaisempi kuin miltä se näyttää. Ehkä jonain päivänä ymmärrät. Isäsi on yhä hyvin vaarallinen mies, ja sinun täytyy pysyä turvassa, kunnes tulet ikään ja on käynyt varmaksi, ettei hän enää koske sinuun. Mutta sinä olet laillinen perijä ja tuleva kuningas, ja on sinun velvollisuutesi ja etuoikeutesi johtaa kansaasi kohti tulevaisuutta ja korjata isäsi tekemistä vääryyksistä minkä pystyt.”

Severin näytti hyvin vakavalta, mutta nyökkäsi. “Miten sokea mies voi olla kuningas?”, poika kysyi.

“Miksi ei voisi? Sokeus on vamma joka näkyy päällepäin. Mutta kaikilla ihmisillä on sisällään vammoja, jotka eivät näy ulospäin. Monesti nuo sisäiset vammat ovat paljon vaarallisempia kuin silminnähtävät. Ehkäpä sinusta tulee hyvä kuningas juuri sokeutesi takia; muistat aina oman rajallisuutesi. Ja ilman silmiäsi voit nähdä enemmän ja syvemmälle kuin muut, vaikka kuinka mieluummin vaihtaisit kaiken sen näköösi.”

“Ehkä sitten niin”, sanoi Severin mietteliäänä. Sitten hän näytti yhtäkkiä hyvin surulliselta. “Äiti, oletko sinä lähdössä pois?”

Severin ei itkenyt, iso poika kun jo oli, mutta Aurora tiesi kuinka hän kärsi sanoessaan nuo sanat, ja tunsi itse samaa tuskaa. “Kyllä, poikani, minun on lähdettävä tästä maailmasta. Minun paikkani universumissa on muualla, itse asiassa se ei ole edes tämän universumin sisällä. En vielä tiedä täysin, miten onnistun, mutta minun on pakko. Vain niin jokin tärkeä tasapaino voi toteutua, tunnen sen luissani.”

“Olet viisas ja vahva, äiti, kuten aina.”, Severin sanoi tasaiseksi tukahdutetulla äänellä.

“Kuten sinäkin, rakas poikani.” Aurora vastasi ja veti Severinin tiukkaan syleilyyn rintaansa vasten. “Ottaisin sinut mukaani, jos se vain olisi mahdollista. Mutta se ei ole, kokonaisuus punniten. Minä voinen palata kotiini, koska olen samaa ainetta kuin se todellisuus; sinun kohdallasi ottaisin vielä suuremman riskin. Voisit kuolla. Voi olla, ettet voi olla olemassa siinä toisessa maailmassa. Ja sinulla on tehtävää tässä maailmassa. Olet liian tärkeä, jotta voisit tulla mukaani vain, jotta meillä molemmilla olisi parempi olla.”

“Näenkö sinua enää koskaan?”, kysyi Severin, nyt silmät kosteina. Aurora ei tiennyt kuinka vastata, sillä hän ei tiennyt vastausta. “En tiedä”, hän vastasi rehellisesti, “mutta lupaan yrittää kurottaa sinua kohti kaikkien loputtomien tähdenlentojen takaa, kosmoksen verhon takaa, ja toivon, että sillä hetkellä sinunkin kätesi kurottaa minua kohti. Kenties ne kohtaavat jossakin ajan ja avaruuden pyörteissä. Ja minä tulen ikävöimään sinua joka hetki, näen kasvosi joka yö. Ja niin kuin sinä säilyt minun sydämessäni, en minäkään koskaan jätä sinua oikeasti, vaan olen aina täällä, ikuisesti.” Aurora sanoi ja painoi kämmenensä Severinin sydäntä vasten.

Severin nyökkäsi. “Ikuisesti”, Severin toisti. “Minä löydän sinut, äiti. Lupaan sen. Jonain päivänä kurkotan sinua kohti ja me tapaamme vielä.”

Aurora ei rohjennut lannistaa poikaansa sanomalla, ettei kannata takertua lupauksiin, joita ei ehkä voisi pitää. “Kenties.”, hän vain tyytyi sanomaan, pidätellen tuskaansa hymyn takana. “Olen pahoillani, että aikamme jäi näin lyhyeksi. Lupasin sinulle kerran, että jonain päivänä olemme vielä yhdessä. Luulin sen tarkoittavan ikuisuutta puutarhassa. Mutta elämä on usein säälimätön. Ja maailma on silti kaunis, kaikessa dualistisuudessaan tai ehkä juuri sen takia.”

Aurora suuteli poikaansa otsalle vielä kerran, lausui viimeiset kirpeät hyvästit, ujutti palvelijatar Marthealle ohuen kirjeen annettavaksi Severinille kun poika täyttäisi 16 vuotta, ja raskaimmin askelin kuin koskaan kahlasi sään pieksemälle veneelle, jonka vakavat soutajat lähtivät kuljettamaan rääsyläiseksi pukeutunutta kuningatarta toisille rannoille. Kaukanakin vielä kuningatar saattoi horisontissa nähdä mahtavien pystysuorien kallioiden linjat, ja ajatellessaan poikaansa vuodatti helmenhohtoisia kyyneleitä hiljaa jo valmiiksi merisuolan kyllästämälle mekolleen. Ja lausui mielessään rukouksen poikansa puolesta, jotta kaikki meren, maan ja taivaiden henget suojelisivat poikaa, jonka kohtalosta riippui kokonaisen maailman kohtalo. 

Selite: 
Jälleen yksi palanen vanhasta stoorista
oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

Hyvän tarinan olet kirjoittanut, on pitkä tarina jo tämä palanenkin <3 
Kiitoksia kovasti ☺️ Oli tuolloin joku inspiskausi, ja tää joskus muutama vuosi sitten aloitettu tarina lähtikin polveilemaan hieman odottamattomille urille, mikä sitten olikin ihan kiintoisaa, vaikka jättikin joitakin olennaisia langanpätkiä vapaaksi.. Itsestä tääkin tuntuu kovin kliseiseltä, mutta itsehän sitä aina kovin kriitikkonsa on.
Olen otettu siitä, että jaksoit lukea :) 

Sivut

 

Käyttäjän kaikki runot

Runoilija Runon nimi LuontipäiväLajittele nousevasti Kommentteja Kategoria
Lady Andromeda Biblical I: In the beginning 18.4.2021 3 Runo
Lady Andromeda Erilaisuus 16.4.2021 2 Runo
Lady Andromeda If you have a heart 14.4.2021 0 Runo
Lady Andromeda Josephine 13.4.2021 2 Runo
Lady Andromeda .. 13.4.2021 1 Runo
Lady Andromeda My dreams are blooming 11.4.2021 3 Runo
Lady Andromeda Kirottu maa 10.4.2021 1 Runo
Lady Andromeda .. 9.4.2021 2 Runo
Lady Andromeda .. 7.4.2021 1 Runo
Lady Andromeda .. 6.4.2021 2 Runo
Lady Andromeda Death of love 5.4.2021 2 Tarina
Lady Andromeda Lankeemus 3.4.2021 2 Runo
Lady Andromeda Once upon a time 2.4.2021 0 Runo
Lady Andromeda Spectres 30.3.2021 0 Runo
Lady Andromeda .. 27.3.2021 3 Runo
Lady Andromeda Midsummer's dream 25.3.2021 0 Runo
Lady Andromeda Dreams untold 25.3.2021 1 Runo
Lady Andromeda Rainbows 24.3.2021 2 Runo
Lady Andromeda Airship 23.3.2021 3 Runo
Lady Andromeda Cosmic graveyard 22.3.2021 2 Runo
Lady Andromeda Aura 22.3.2021 4 Runo
Lady Andromeda . 16.3.2021 4 Runo
Lady Andromeda Rutto 13.3.2021 5 Runo
Lady Andromeda Psykoosi 12.3.2021 5 Runo
Lady Andromeda Thunder 12.3.2021 1 Runo
Lady Andromeda Routaperhonen 11.3.2021 7 Runo
Lady Andromeda . 11.3.2021 4 Runo
Lady Andromeda Subjekti 10.3.2021 2 Runo
Lady Andromeda Turhuuden näyttämö 5.2.2021 2 Runo
Lady Andromeda Beyond the Morning Star 6.7.2020 0 Tarina
Lady Andromeda Exile 6.7.2020 0 Tarina
Lady Andromeda Once upon a time and far away 6.7.2020 0 Tarina
Lady Andromeda Meri 30.6.2020 11 Runo
Lady Andromeda Lisääntykää ja täyttäkää maa 15.7.2017 5 Runo
Lady Andromeda Sukulaissielut 18.6.2017 3 Runo
Lady Andromeda Ikuisuuden sylissä 17.10.2016 2 Tarina
Lady Andromeda .. 9.10.2016 2 Runo
Lady Andromeda Ode for life 28.9.2016 1 Runo
Lady Andromeda Liian kaunis elämä 14.9.2016 3 Runo
Lady Andromeda Näen kaiken/en näe mitään 30.1.2016 2 Runo
Lady Andromeda Syödyt sydämet 4.11.2015 5 Runo
Lady Andromeda fel 9.10.2015 4 Runo
Lady Andromeda Kuka kauneuden määrittää 1.10.2015 3 Runo
Lady Andromeda Existentia 30.9.2015 3 Runo
Lady Andromeda Olen 30.9.2015 1 Runo
Lady Andromeda Pako 22.9.2015 1 Tarina
Lady Andromeda Vankila 14.9.2015 0 Runo
Lady Andromeda Viha 7.9.2015 2 Runo
Lady Andromeda Hulluus 30.8.2015 1 Runo
Lady Andromeda Minä elän 24.8.2015 4 Runo

Sivut