Astrid

Lapsuusmuistoja on jokunen jäljellä mutta se itse tunne, miltä tuntuu olla lapsi vailla elämän taakkoja, sitä kaihoten voi kaivata.

Se suru, kun ymmärsi ettei enää kykene uskomaan omiin satuihinsa. Sisäisen lapsen kuolema. Nuoremmat halusi leikkeihinsä mukaan, mutta ei enää, kuin yhtäkkiä, voinutkaan leikkiä mukana. 

Mutta silti olen ikuisesti lapsi, jossain välitilassa odottamassa että kaikki loppuu. Jossa menneisyys ja geenilotto määräsivät jo kauan sitten paljon nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, vaikkei kristallipalloa ollutkaan. 

Olinhan minäkin jollain mittapuulla, ja varmasti maailman mittapuulla, todella kultalusikka suussa syntynyt lapsi. Niitä lapsia joiden vanhempiin ysärin lamalla ei ollut vaikutusta. Molemmat oli töissä ja isä rakensi valkoista tiilitaloa hyvään pikkukylän lähiönaapurustoon. Alussa oli vain hiekkatiet, ja samalle pitäjälle kohosi muitakin taloja suhteellisen samaan aikaan. Silloin käytännössä kaikki olivat töissä. Isäkin aina sanoi, että vain käveli suoraan amiksesta paperitehtaaseen - ja olikin siellä loppuelämänsä töissä. Se oli aivan kauhea pala että tyttäristä ei tullut mitään. Hänen pahin pelkonsa kuulemma oli että meistä tulee jotain laitapuolen kulkijoita. Käytännössä se oli jo tuolloin toteutunut, kun isä painavan sanansa sanoi. Ja tappoi itsensä muutama vuosi myöhemmin. Isälläkin oli kaksisuuntainen, mutta aina häpesi niin kovasti, että hukutti sen kovaan työhön ettei tarvitsisi ajatella. Eikä kertonut uudelle naiselleen, asia selvisi vasta kun ruumis löytyi yläkerrasta. 

Vanhempani eivät ymmärtäneet, että maailma johon he syntyivät, oli kovin erilainen kuin tämä nykyinen. Mutta se ysäri oli vielä ihan hyvää aikaa lapsen näkökulmasta. Olimme varmaankin historian toiseksi lellityin sukupolvi heti noin kymmenen vuotta aiemmin syntyneen commodore64-sukupolven jälkeen. Silloin oli vielä työväenluokallakin varaa jokavuotisiin ulkomaan matkoihin, työväenluokkaisilla isovanhemmilla hyvät työeläkkeet. Isovanhemmat asuivat parin korttelin päässä. Joka joulu saatiin hirveä määrä lahjoja siinä ysärin kulutushuumassa (ja silti epäkiitollisina natistiin aina että toisella on muka paremmat). Pihassa seisoi kaksi autoa; isän kallis, kiiltävä bemari ja äidin halpa ja luotettava perusauto. Oli aika iso vene lähilaiturissa, kesämökki järvenrantamaisemineen. Telkkarista katsottiin vhs:lle nauhoitettuja muumeja, Disneyn piirrettyjä ja Tallinnasta tuotuja koomisesti dupattuja piraatteja. Tietysti meidän elintaso oli pitkälti isän hyvän urakehityksen ansiota. Sukupuoliroolit vanhemmillani olivat hyvin perinteiset, ja äitini asema suhteessa monin tavoin alisteinen - rahallisesti ja henkisesti. Äiti hoiti käytännössä kaikki kotityöt ja piti arjen pystyssä, myös hoiti ruokaostokset paljon pienemmällä lähihoitajan palkalla. Säästöön ei jäänyt mitään, toisin kuin isällä, joka pystyi kerryttämään omaisuutta ja statussymboleita. Isä oli kova tekemään töitä, ja jäi melko etäiseksi meille lapsille, toki myös sisäänpäin kääntyneen luonteensa takia. Hän ei koskaan saanut aspergerdiagnoosia, mutta olen satavarma (ja niin oli äitinikin noin jälkeenpäin), että hänellä se oli. Vaikka monilta osin olimme ihmisinä aivan päinvastaisia persoonia, niin monelta osin myöskin aivan samanlaisia. Toki monet sukupolveni lapset kokivat että isän vähäpuheisuus ja jäyhyys on aivan normaalia, mutta isälläni oli ollut nuoruudesta asti sellaisia ongelmia normien mukaisen sosiaalisen kanssakäymisen kanssa, että jälkidiagnosointi on ihan uskottavaa. Muistan kyllä isän huomioineen myös meitä lapsia; hän esimerkiksi pelasi kanssamme pleikkari-, ja pc-pelejä, kun niitä ilmaantui, ja me myös mielellään katseltiin isän pelaamista. Sitten oli ne venereissut saaristossa. Isä yritti parhaansa. 

Naapurustossa ei asunut muita tyttöjä, joten olin poikien kaveri. Eka kiusaamiskokemus minkä muistan, on se, kun joku naapurin pojista heitti kiven suoraan otsaani. Mutta osan kanssa oltiin kavereita. Kolttosia tein vähemmän kuin pojat, mutta kyllä ne muutamat on jääneet mieleen; esimerkiksi se, kun erään naapurin pojan äiti tuli vihaisena soittelemaan ovikelloa, kun olin piirrellyt pojan seinät täyteen muumeja, ja kuvittelin sen olevan iloinen yllätys. Talomme vieressä kulki oja, "kakkaojaksi" sitä kutsuttiin, eikä syyttä, sillä varsinkin kuumimman kesän aikaan tuo oja haisi ihan siltä itseltään ja "vesi" oli ruskeaa, ajoittain kiinteäksi kovettuvaa. Luonnollisesti meitä siis kiellettiin leikkimästä sen läheisyydessä. Ja yhtä luonnollisesti leikimme siellä useinkin, myös jäiden aikaan. Kerran onnistuin upottamaan upouudet, valkoiset lenkkarit tuohon ojaan, ja taisin saada tukkapöllyä rangaistukseksi; sitä kovempaa kuritusta meillä ei koskaan ollut. Siskoni syntyi kun olin 4,5 vuotias. Siskon syntymästä muistan vaan keltaisen pyyhkeen vauvan ympärillä. Olimme ikäerosta huolimatta aina hyvin läheiset, ja siskosta sain sitten sen parhaan leikkikaverin, jonka kanssa piirreltiin tarinoitamme päivät pitkät ja sisko seurasi joka paikkaan kuin varjo. Siskostani ja hänen ystävästään tuli tavallaan opetuslapsiani. Ja minulle syötettiin sellaista mielikuvaa, että juttuni ovat Astrid Lindgren - tasoisia ja pystyn mihin tahansa. Minusta ennustettiin satutätiä, poliitikkoa tai opettajaa.

Astridin sadut olivat kyllä tehneet vaikutuksen päiväkodissa, jossa niitä meille luettiin ennen päiväunia.
Päiväkodista jäi mieleen muutama asia; nuo satutuokiot, se kun kieli jäätyi metalliin kiinni ja se kiskaistiin irti. Se, että eräät tytöt olivat ilkeitä, ja lukitsivat minut yksin yläkertaan. 

Vaikka olin jo saanut maistiaiset kiusaamisesta, odotin innolla ekalle luokalle menoa. Koin olevani iso tyttö. Miten vähän tiesinkään tulevasta silloin. En tiennyt, että joutuisin kestämään jatkuvaa kiusaamista seuraavat 9 vuotta ja sen jälkeenkin. Kaikki oikeasti kiusatut tietävät sen, ettei kiusaaminen lopu koskaan. Se jättää jonkinlaisen alemmuuden ja leiman loppuelämäksi, johon kaikki, jotka haluavat käyttää valta-asemaansa toisen mitätöintiin ja halveksimiseen, kyllä tarttuvat. En tajunnut, että opettajani oli narsisti, enkä aluksi edes sitä että juuri hän oli pahin kiusaajistani ja myös osaltaan mahdollisti muiden kiusaamisen. Yritin tätä kertoa vanhemmillenikin, mutta kukapa lasta uskoisi aikuisen sanaa vastaan. Opettaja puhui pahaa niistä oppilaista selän takana sekä suoraan, joista ei pitänyt, ja kehui ja suosi niitä suosittuja ja kauniita kiusaajalapsia. Hän murensi minua pala palalta henkisesti ja nöyryytti muiden edessä. Kaikista pahin synti oli se, jos kehtasi jotenkin kyseenalaistaa opettajan kertomaa. Kerran aloin tahattomasti nauramaan, kun opettaja kertoi namusedistä. Kaikki hiljenivät ja katsoivat minua, opettaja syvästi paheksuen ja sanallisesti nöyryyttäen. Muistan kuinka meidän piti laittaa seinälle parhausjärjestyksessä koetuloksia ja hyviä sitten kehuttiin ja huonoja haukuttiin. Opettaja laittoi tanssipareiksi eniten hänen mielestään toisiaan ulkoisesti muistuttavat, nätit tytöt komeiden poikien kanssa ja rumat tai vammaiset toistensa pareiksi. Minunkin oli pakko tanssia, vaikka pojat säälivät pariani ja esittivät oksennusta. En edes ollut ruma, mutta en tajunnut sitä silloin. Olin vain erilainen. En tarpeeksi erilainen kuitenkaan että se olisi johtanut johonkin viralliseen erotteluun. Kai minun pitäisi olla kiitollinen siitä, etten saanut mitään diagnooseja tuolloin, sehän olisi sysännyt entistä enemmän marginaaliin. Kuten ne pari lasta luokalla joilla oli enemmän ulospäin näkyvää autismia ja muuta poikkeavaa. Olin jossain siellä normaalin ja epänormaalin välimaastossa. Enkä tajunnut sitä, vaikka aina olinkin tuntenut itseni erilaiseksi ja muista erilliseksi, jo pienestä pitäen. Muutkin huomasivat sen, ja se näkyi monenlaisena kiusaamisena. Useimmiten sanallisena, mutta toisinaan myös fyysisenä. Minulla oli myös synnynnäinen vika hengitysteissä, ja luokkatoverit pilkkasivat hinkuvaa hengitystäni, sekä sitä, että kuljin pää pystyssä. Olin aina viimeinen tai toiseksi viimeinen kaikessa urheiluun liittyvässä, ja myös valittaessa joukkueita. Ainoa poikkeus oli kultamitali ekan tai tokan luokan hiihtokilpailussa, joka tosin tuli lähinnä siksi, että osanottajia oli vähän ja osa kaatui matkalle. 
Kerran yksi isompi poika löi minua harpilla päähän ja pakenin vessaan. Sama poika hakkasi myös minua koulun pihalla jollain mailalla. Se oli ainoa tapaus, josta tuli viesti kotiin, mutta silloinkin viestin sävy oli perinteinen "voi että, kun tuo meidän Nimeltä Mainitsematon hakkasi X:ää, pojat on poikia, voi voi." 
Jollain nelos/vitos luokalla yksi poika hakkasi myös hiukan. Silloinkin kyseinen poika joutui vaan sanomaan silminnähden pitkin hampain "anteeks". 

Vasta ylä-asteella sain asperger-diagnoosin psykiatrisessa sairaalassa. Jotenkin suurin osa osasto 6:n tapahtumista on vain hävinnyt johonkin, kuin mustaan aukkoon. Hoitajien väärinkäytökset ja joidenkin kyynisyys ja ilkeys jäivät mieleen. Jälkikäteen selvisi myös, että mun aikana siellä ollut mieshoitaja oli syyllistynyt potilaiden seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Se oli juuri se sosiaalinen tyyppi, joka esitti kaikkien kaveria hyvin uskottavasti, joten eipä ihme, että kesti kauan jäädä kiinni. Voiko olla moraalisesti halveksuttavampaa tekoa, kuin käyttää hyväksi auktoriteettiasemaa ja henkisesti todella huonokuntoisia nuoria, mahdollisesti jopa fyysisesti täysin puolustuskyvyttömänä lepositeissä. Jostain syystä muistan hyvin tarkasti kaikki ikävät asiat, joita minulle on sanottu elämäni aikana. Muistan kuinka minut raahattiin väkivaltaisesti useamman miehen voimin pakolla yläkertaan sairaalakouluun, vaikka vasta olin tullut sairaalaan. Muistan verkon pyöreässä rappukäytävässä, joka oli siinä estämässä potilaita hyppäämästä. Muistan sen biisin, joka sattui soimaan radiosta kun istuin ambulanssissa matkalla sairaalaan, tuntui kuin kohtalolta. Ensimmäinen reissuni mielisairaalan nuoriso-osastolle tuli eteen seiskaluokan lopulla. Anorexia nervosa ja viiltelyä. Päässäni oli ajatus, että jos vain painaisin 40 kiloa, ehkä sitten saisin hyväksyntää. Tuolloin 2000-luvun alussa anoreksia todella tuntui olevan se kauneusihanne, varsinkin niiden suosittujen kiusaajatyttöjen parissa. Muistan miten ne tytöt vertaili toisiaan pukuhuoneessa. Eipä nekään terveitä olleet. 

Kun kuudes luokka päättyi, olin vielä naiivi tai ainakin toivoin, että kiusaaminen olisi loppunut yläasteelle mennessä. No, se vain paheni. Vanhat kiusaajat tulivat samaan kouluun ja löytyi paljon uusiakin, kuten erään tarkkisluokan tytön jengi. Tytöt tosiaan ovat julmia, pojat useammin vain hölmöjä. Lopulta tilanne oli se, että käytännössä koko koulu oli mukana siinä, niin sanoivat myös sen aikaiset ns kaverini. Kerroin kyllä asiasta kuraattorille mutta sain ohjeeksi vain vaihtaa koulua tai kestää. Ei mulla ollut mitään voimia koulunvaihtoon. Olin vihollisten saartama eikä pakopaikkaa ollut. Muistan miten vanhemmat pakottivat menemään kouluun, kun viimein aloin piileskellä saunassa lauteiden alla koulupäivän ajan. 
Elin täydellisessä mustuudessa ja katselin kaihoisasti alas korkeilta paikoilta.

Vain puoli vuotta ekan osastoreissun jälkeen tuli toinen, pidempi reissu. Ennen sitä olin pitkään eristäytynyt, kirjoittelin todella synkkiä tekstejä, myös verellä. Makasin pimeässä huoneessa ja pimeys oli kaikki mitä oli. Vanhemmat olivat todella huolissaan, uhkasivat irrottaa oven. Äiti oli tutkinut tavaroitani luvatta ja löytänyt piirrokseni ja kirjoitukseni. Isä huusi. Kävin tuolloin nuorisopsykiatrian polilla, mutta siellä ei ollut huomattu tai haluttu huomata mitään, ja vain äidin aktiivisuuden takia pääsin pakkohoitoon laitokseen, diagnoosilla psykoottistasoinen masennus. Olin laitoksessa puoli vuotta. Silloin siitä kuitenkin ilmeisesti oli jotain apua, koska jostain syystä ysiluokka ei enää ollut niin kamala kokemus. 

Lukiossa ei enää ollut varsinaista kiusaamista yksittäisiä juttuja lukuun ottamatta. Niinkun jotain koulun lapsellista juhlaa, missä näytettiin kuulemma jotain mun kuvaa ja sain taas yhden ulkonäköön liittyvän halventavan liikanimen. Tästäkin valittaminen oli turhaa, "sehän oli vaan sellaista hyvänhenkistä kaverien kesken touhua" tyyliin. Vaikka jokainen osapuoli kyllä varmasti tajusi, ettei ollut, ne tyypit ei olleet mun kavereita. Itseasiassa mulla ei ollut lainkaan kavereita lukiossa ja viihdyinkin itsekseni. Sain netin kautta sitten jokseenkin samanhenkisiä kavereita ensimmäistä kertaa ikinä, se oli silloin tärkeää. Vanhat samalta pitäjältä tulleet kaverit ei enää hengailleet mun kanssa, oltiin kuljettu eri suuntiin eikä arvostusta ollut. Mä pidin niitä pinnallisina ja tyhminä bimboina ja ne mua nolona goottina. Nautin kun sain kuulla, että joku tyttö pelkäsi minua. Pelkäsi ilmeisesti pelkän ulkonäön perusteella, sillä olin omissa oloissani. Liihottelin koulun käytäviä pitkin napit korvilla ja volyymi tapissa. 

Yläasteen kokemukset oli kovettaneet ja muuttaneet mua. Kirjoittelin pitkät pätkät osastoajoistani, mutta ne valitettavasti katos bittiavaruuden syövereihin. 
Musta tuli omissakin silmissäni se ongelmanuori. Olin aina ollut melko kiltti ja hiljainen, mutta nyt aloin kapinoida koko maailmaa vastaan. Kasasin persoonallisuuttani uudestaan. Linnoittauduin, ja se toimi. Tuntui, että vasta nyt pystyin olemaan oma itseni, tai jotain sinnepäin. Olin vuosia tuntenut itseni tyhjäksi kuoreksi. Nyt sisällä tuntui vihan voima. Tuntui, että sen vihan voimin jaksoin taistella. Niinpä otin vihan ja katkeruuden ystävikseni, kutsuin ne sisään ilomielin. 

*

Lukio meni niin sanotusti lukematta läpi. Neljässä vuodessa tosin, tarvitsin enemmän aikaa mielenterveysongelmieni vuoksi, enkä ollut enää se tunnollinen oppilas. Baarit ja muu elämä kiinnosti enemmän kuin opiskelu. Käväisin vielä osastollakin lyhyellä jaksolla, kun äiti säikähti mun viiltelyä. Sieltä sain ohjeeksi olla tulematta enää uudestaan ja ottaa itseäni niskasta kiinni; "aikuispuolellepa et niin helposti enää pääsekään". Tiesin sen toki faktaksi (isäni oli ollut laitoksessa samaan aikaan itseni kanssa muutama vuosi aiemmin, ja todella heikossa kunnossa, mutta hänet kotiutettiin kyllä samantien kun vaan ihminen oli saatu jotenkin toimintakykyiseksi lääkkeiden voimin) mutta eipä tuollainen auttanut. Sain lopulta päättötodistuksen, mutta lakki jäi roikkumaan ruotsin takia. Juhlin silti samalla tavalla kuin muut, ostin violetin satiinimekonkin. 

Olin niin mahdoton, että äiti heitti minut ulos. Asuin ensimmäistä kertaa omillani, isäni tyhjässä kämpässä (vanhempani olivat eronneet isän sairastumisen jälkipyykissä, ja molemmilla oli uudet suhteet). Ensimmäistä kertaa jouduin itse maksamaan kaikki menoni ja ruoan. Aiemmin olin käyttänyt kaikki tuet koreisiin vaatteisiin, kenkiin ja hiuslisäkkeisiin. Ja tietysti kuningas alkoholiin. Ei minulla silti ollut rahasta pulaa; äidin suureksi harmiksi vuosikausia opiskeluihin säästetyt lapsilisät rapsahtivat tililleni kun täytin 20 vuotta, eikä hän voinut sitä estää millään, kun se ei minulle käynyt. Se kymppitonni paloi vuodessa. 
Se ensimmäinen kesä omillaan oli varmaan vauhdikkain kesä koskaan. Seksidraivini oli ihan huipussaan ja minulla oli ensimmäistä kertaa jokseenkin euforinen mania. Oli minulla ennenkin maniaa ollut, mutta siihen oli aina liittynyt myös itsetuhoinen masennus. Bipolaarisen diagnoosia minulla ei ollut vielä vuosikausiin. Tuolloin kuvittelin kai kaiken liittyvän autismiin, vaikkakin jälkikäteen ajatellen kaksisuuntainen oli aivan selvää tekstienikin perusteella, sen miten kuvailin sitä äärimmäisyyksien mollivoittoista vuoristorataa. Monet kerrat tuli vedettyä kännit yksin puistossa ja kirjoiteltua samalla humalan ja egoismin inspiroimana. Tunsin olevani suurikin taiteilijasielu. 

Äitini ja mummini halusivat ohjata minua kaidalle tielle, ja maksoivat minulle kansanopistovuoden kuvataidelinjalla. He olivat kyllä olleet varsin naiiveja jos luulivat, että se vähentäisi sekoiluja ja ryyppäämistä. Opiskelijakommuunissa oli jatkuvasti juhlia. Aloin pikkuhiljaa alkoholisoitua pahemmin, enkä saanut opintopisteitä enää kasaan, kun en jaksanut tunneille krapulaisena. Lopulta huomasin jalkojen vain vievän Alkon porteille, vaikkei edes tehnyt yhtään mieli. Tajusin olevani alkoholisti. Se ei kuitenkaan auttanut lopettamaan juomista. 

Seurustelin pintapuolisesti hetken aikaa komean, mutta erittäin alkoholisoituneen miehen kanssa. Mies oli jonkin sortin lyyrikko ja muusikko. Suhde loppui, kun en enää jaksanut sitä elämää, että ryypättiin päiviä putkeen ja noustiin aamusta uuteen nousuun lähipubissa, jossa paikalliset juopot kertoivat aina uudelleen samoja asioita. 
Kuin tilauksesta tutustuin toiseen mieheen. Tai no, olin käynyt hänen kanssaan jo jonkin aikaa kirjeenvaihtoa. Hänen ehtonsa suhteelle oli se, että lopetan juomisen. Se oli varsin ymmärrettävä ehto, sillä mies oli entinen lasol-tason juoppo, kirjaimellisesti avonaiseen hautaan sammunut nuoruusvuosinaan (meillä oli reilu pari vuosikymmentä ikäeroa). Niinpä lopetin, ja se oli silloin yllättävän helppo päätös, kun oli oikeanlainen motivaattori. Ei se helppoa ollut moneen kuukauteen kulkea kaupoissa kaljahyllyjen ohi, mutta lopulta se helpotti. Muutin miehen luo, ja elämäni oli seuraavat vuodet tasaisempaa, helpompaa. Se tuntui tasapaksulta ja inspiraatiottomalta, mutta olin suhteellisen onnellinen. Minulla oli harrastuksia. Väsäsin koruja, yritin ommella, kävin kirppareilla ja myin nettikirppareilla vanhoja vaatteitani. Yhteinen intohimo meille oli valokuvaus. Kävin ensimmäisenä vuotena nuorten työpajalla, pyöräilin sinne joka päivä yhteensä 14 kilometriä. Pajalla tehtiin jonkun verran siivouskeikkoja vanhusten koteihin, mutta enimmäkseen se oli siellä hengailua. Sain olla itsekseni savihuoneessa tekemässä savitöitä myyntiin pajan puotiin, koska ohjaaja piti minua lahjakkaana. Suurimmaksi osaksi tein ennaltamäärättyä sarjatyötä, mutta sain käyttää myös paljon omaa luovuutta ja tein savesta erilaisia hahmoja, erityisesti erimuotoisia naishahmoja. Tein myös ison lohikäärmeen. En tiedä onko se yhä exäni äidin entisen pihan kukkapenkissä. Nykyään tuon 1800-luvun talon omistaa joku muu, joka on sen kunnostanut. Kiva tietää, että talo sentään selvisi, se oli purku-uhan alla. Kaunis talo jossa oli vielä jäljellä antiikkikalusteita. 

Pajan jälkeen oli välivuosia, satunnaisia työkkärin harjoitteluja, työpaikkoihin tutustumista. Kaikista paikoista tuli palautetta, etten sovi alalle. Hain useamman kerran ammattikorkeaan pääsykokeilla, kunnes pääsin sisään muotoilualalle. Asuin viikot opiskelupaikkakunnalla ja viikonlopuiksi tulin kotiin miehen luo. 
Opiskella jaksoin pari vuotta, kunnes aloin pikkuhiljaa oireilla. Kalja alkoi taas maistua ja mieli oli varkain syvenevässä kaaoksessa. Oli jo pitkään tuntunut, etten ole oikeassa paikassa, ja ettei missään sellaista olekaan. En ollut kuten muut, eikä mulla ollut niitä sosiaalisia taitoja joita tarvitaan työelämässä. Monesti minua pidettiin ns tynnyrissä kasvaneena, kun en ollut kärryillä asioista. Ajatus harjoittelupaikan hankkimisesta tuntui mahdottomalta. Aloitin vuosikausien jälkeen rituaalinomaisen viiltelyn uudestaan. Jäin yhä enemmän pois koulusta. Lopulta siskoni houkutteli minut päivystyksen kautta osastolle. Päivystyslääkäri oli ivallinen kusipää, joka ei olisi päästänyt eteenpäin, mutta eräs hoitaja huomasi tilanteen ja jotenkin sen ansiosta pääsin sisään. Se oli vain viikon jakso, mutta huomattavasti tyhjää parempi. Tärkeintä on se kokemus että on tavallaan turvassa eikä tarvitse huolehtia mistään. Hetken hengähdystauko omasta elämästä. Huonetoverini oli ilmeisesti kroonikko skitsofreenikko, joka tuli kerran "kuristamaan" minua kaulasta. Eihän se mikään oikea, kova kuristus ollut, tuo nainen halusi hoitajien huomiota. Hän jopa sanoi minulle, että "mene kertomaan hoitajille mitä just tein". Tein työtä käskettyä. 

Tuona keväänä myös jätin mieheni viiden vuoden suhteen jälkeen. Asia oli ollut jo pidemmän aikaa takaraivossa, mutta rohkenin tehdä sen vasta kriisin yhteydessä. Se ei ollut helppoa, sillä välitin miehestä kyllä syvästi, mutta kuitenkin väistämätöntä. 
Samana keväänä tutustuin uuteen mieheen netin kautta. Tajusin nopeasti, että olen ensimmäistä kertaa koskaan löytänyt jonkun älyllisesti ja tietyllä tavalla henkisesti samalla aaltopituudella olevan. Tuntui kuin olisimme tunteneet aina. Minulla ei ollut koskaan ennen ollut sellaista ystävää. 
Minun piti hankkia isompi asunto tavaroilleni, ja halusin muutenkin viihtyisämmän kämpän sen kolkon yksiön sijaan, joka oli toimittanut opiskeluluukun virkaa. 
Jotenkin puolittain elättelin vielä toiveita kouluunpaluusta, mutta ei siitä sitten mitään tullut enää.