Dystopia II

Totta. Noita tarinoita on maailma täynnä, liian monia ja liian samanlaisia. Vaikka se oma kokemus jostain pahasta tuntuisi täysin uniikilta, kuten se usein tuntuu, että on aivan yksin asian kanssa. Monesti juuri seuraamukset ovat vielä paljon pahempia kuin itse traumatisoinut tapahtuma. Ja oikeat syylliset harvemmin koskaan joutuu vastuuseen, sen sijaan uhri kantaa niitä viimeiseen hengenvetoonsa saakka. 
En ole itse seksuaalisen hyväksikäytön uhri, mutta olen kyllä saanut kokea koulukiusaamisen ihanuuden ja narsistisen opettajan jokapäiväisen ilkeyden. Kukaan ei uskonut tai puuttunut. Vielä vuosikausia myöhemmin sama opettaja opetti muita lapsia ja kuulemma haukkui mua huoraksi koko luokalle ulkonäköäni kuvaillen. Yritin puuttua asiaan, mutta siitä ei ollut hyötyä. Lapsuudestani ja nuoruudestani opin ainakin sen, ettei kehenkään voi luottaa. Mitään ei koskaan tapahtunut ellei omat vanhemmat esimerkiksi pitäneet puolia psykalla. 
Meni vähän sivuraiteille mutta pointti oli siinä, että oli hyväksikäyttö millaista tahansa, sen aiheuttamat tunteet ovat usein hyvin samanlaisia. Siksi samaistun myös seksuaalisen väkivallan uhreihin. Pahimmillaan siitä syntyy kehä - hyväksikäytetty saattaa itse muuttua hyväksikäyttäjäksi traumojensa aiheuttamien fantasioiden takia. Kiusattu saattaa hankkia aseen ja tappaa kostoksi vaikka sivullisia. Useimmiten uhri kuitenkin kärsii vain yksin, vain itseään vahongoittaen.