Tyttö asteli polkua pitkin kohti niittyä.
Niitty oli hänen oma paikkansa.
Paikka, jossa hän sai olla rauhassa.
Niityllä ei koskaan käynyt ketään.
Se oli todella kaunis kesäisin.
Kukat olivat kauneimpia mitä hän oli koskaan nähnyt.
Niitty oli muutenkin kuin satua.
Siellä oli kivi, jossa hän tapasi istua ajattelemassa.
Tälläkin kertaa niitty näytti olevan autio.
Vai oliko sittenkään?
Astellessaan lähemmäksi niittyä, tyttö vaistosi jotain.
Hän vaistosi, ettei ollut aivan yksin.
Tyttö askelsi lähemmäksi ja saattoi kuulla jo hentoa kahinaa.
Oksien harvennuttua ja näkymän avarruttua, tyttö näki.
Niitty oli täynnä vaaleahiuksisia valkomekkoisia keijuja.
Ne tanssivat kauniisti laulaen vaimeaa sävelmää.
Nuo vaaleat hiukset olivat miltei valkoiset.
Tyttö saapui niitylle mutta ne eivät välittäneet hänestä.
Tyttö istui kivelle katselemaan keijujen tanssia.
Erityisesti hänen katseensa kiinnittyi keijuun, jonka hiukset olivat tummemmat kuin muiden keijujen.
Tarkemmin katsottuna keiju ei osannut lainkaan tanssia ja muut keijut katsoivat sitä inhoten.
Keiju tanssi kömpelösti aina lähemmäksi häntä.
Tyttö yritti pinnistää nähdäkseen keijun kasvot.
Viimein keiju oli niin lähellä että hän näki sen kasvot.
Tyttö jäykistyi.
Keijut lakkasivat tanssimasta ja tuli hiljaista.
Tuli kylmä.
Tyttö tuijotti edelleen keijun kasvoja.
Omia kasvojaan.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
wauh..toi oliuskomattoman upea!! tuo loppu oli sellanen etten olis osannut odottaa..siis...vauh..mäkin haluan oppia kirjottaan noin!! suosikkeihin menee:)) ja kiitos arvostelustas...:)) siis...kuinka kukaan pystyy kirjottamaan näin...uu.......