En kerinnyt sanoa hyvästejä,
en kertoa, kuinka välitän.
Sanoa paljonko sinua rakastan.
Jätit minut vaille vastauksia,
ihmettelemään valintaasi,
syyttämään itseäni.
Nyt kysynkin itseltäni,
mitä jätin sanomatta,
korvaasi kuiskaamatta.
Olin liian kaukana luotasi,
olisinpa ollut lähelläsi,
et ehkä olisi antanut periksi.
Olisin ollut tukenasi, turvanasi,
olkapäänä vierelläsi,
jakamassa kaiken kanssasi.
Et antanut mahdollisuutta auttaa,
et jakaa kärsimyksiäsi,
ainiaaksi torjuit luotasi.
Nyt haudalla polvillani,
itken tuskaani, epätoivoani,
peläten yksinäisyyttä ympärilläni.
En voi kuin antaa periksi,
syyllisyys kalvaa mieltäni,
en voi antaa anteeksi.
Edessäni näen sinun kohtalosi,
hiljaa uskon ymmärtäväni,
sinua nyt seuraavani.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tämä koskettaa minua henkilökohtaisesti, tuo mieleeni parhaan ystäväni itsemurhan vuosien takaa. Voimia. *~ Itseään ei pidä syyttää.
Surullinen, kaunis runo.