Nimetön

Lumihiutaleet peittivät hiljaa maan.
Mä istuin keittiön ikkunan ääressä ja kuuntelin.
Kello tikitti, putket kolisivat ja mä ajattelen että hiljaisuus on meluisa. Haistoin uunissa paistuvat piparit ja pöydällä korissa olevat appelsiinit. Koko talossa tuoksui joulu, vaikka siihen on vielä kokonaiset neljä päivää ja puolet tästäkin vielä jäljellä. Olisipa päivä jo ohi. Mä nuolaisin nopeasti kuivuneita ja rohtuneita huuliani jotka olivat ehtineet kuivua sinä aikana kun olin istunut pöydän ääressä. Tuntui että olisin ollut tässä vasta muutaman ikuisuuden vaikka oikeasti vasta kolme minuuttia. Samassa kello pirisi ja nousin ottamaan piparit pois uunista. Kun mä katsoin niiden ruskeaa turvonnutta pintaa ja musta tuntui että mäkin turposin. Vatsa tuntui raskaalta parin leivän jälkeen ja huono omatunto painoi mieltä. Silmiä kutitti. Aika tuntui kuin pysähtyneet ja ainut asia jota mä ajattelin oli, että miten mä annoin itseni pudota tällä tavalla. Mulla oli ollut hyvä tukijärjestelmä, ystäviä, rakastavat vanhemmat ja koulunkin hoidin ihan hyvin niin opettajatkin tykkäsi. Kävin harrastuksissa, mutta vähitellen mä olin antanut kaikkien kaikota. Ystävät vältteli mun valheita, pysyi lähellä mutta silti kaukana. Kyllä mä kuulin niiden kuiskailut selän takana ”toi on ihan sekaisin” ja sitä rataa. Vanhemmat ei edes huomannut että mä kusetin niitä kokoajan ja koulussa en pysynyt enää tunneilla hereillä. Silmiä kutitti yhä kovempaa.
Samassa havahduin oven kolahdukseen, äiti ja pikkusisko. Mä hymyilin nätisti, vastasin tervehdykseen ja tarjosin pipareita. Mä painoin etusormeni kaulavaltimolle, tunsin sen vielä vahvan sykkeen ja kerroin syöneeni jo leipää. Vatsa tuntui yhä raskaammalta ja kurkku turvonneelta. Yskähdin. Äiti kertoili päivästään purkaessaan ostoskasseja ja mä mumisin myöntävästi aina sopivissa kohdissa, ne mä olin oppinut jo aikoja sitten. En mä ollut pitkään aikaan äidin kanssa kunnolla toimeen, sekin huomasi sen. Me riideltiin, sovittiin ja unohdettiin. Se tiesi että jotain oli jo mennyt rikki ja se mielummin ohitti kokoasian ja antoi hiljaisuuden jäädä. Valehteli itselleen ja mä olin mukana leikissä. Ei mulla ollut mitään palavaa tarvetta avautua sille, kertoa huolistani jotka se kuittaisi sillä että mä olen teini-ikäinen. Niin siinä aina kumminkin kävisi. Mä olin ehtinyt jo kasvattaa piikit, pidin niitä pystyssä vuorokauden ympäri ettei mikään eikä kukaan enää koskaan satuttaisi mua. Mä pärjäisin paremmin omassa maailmassani.
”Milli?”, äidin kysyvä ääni palautti mut taas maanpinnalle. Mä nostin toista kulmakarvaani kysyvästi ja se tuhahti. Sitä ärsytti, että mä en enää puhunut paitsi silloin kuin oli pakko.
”Niin ootko sä varma ettet halua vielä ruokaa?” puhuessaan se heitti pari suklaalevyä pöydälle ja mun katse nauliintui niihin. Mä mutisin myöntävästi ja nappasin sen käännettyä selkänsä mulle toisen levyistä ja harpoin huoneeseeni piiloon.

Mä tuijotin itkuisia silmiäni vessanpeilistä, oksennusta suupielissä ja mä tiesin olevani sekaisin. Mä olin yksi luuseri ilman itsehillintää. Painoin kasvoni kylmällä vedellä täytettyyn lavuaariin, mun huulet painuivat altaan pohjaan ja muutaman hetken kuluttua keuhkot alkoivat huutaa happea. Mä olin pelkuri, kestin polttavaa tunnetta vain hetken ja nostin kasvoni pinnalle.
”Raukkis”, mä vielä sihisin onnettomalle peilikuvalleni ja löin itseäni. Mä en halunnut olla tällainen, mä halusin olla taas normaali. Mä halusin vanhan elämäni takaisin. Mun olisi pakko puhua jollekkin ennen kuin mä räjähtäisin tän paineen alla.