Portinpielien pihka

1

Nuku minut metsäksi,
    jossa tuulee, jossa hirvet ja sitä pienemmät
samoavat sammalia pitkin ja yön korvalla kukkii vanamo.


Ilmassa on kukkien tomua; hentoa, karvasta, hajoavaa kuin kaikkialla
olisi siipiä, jotka muistavat, miten.


Ruoho on kasvanut maton hapsuineen, lentävän maton, saaren,
Odysseuksen, jonka pursi on männynkylkeen unohtunut kaarnanpala,
nimeämätön, muurahaisten polut keinuttavat sitä aaltoina.

2

Mistä me tulemme,
merestä vai avaruudesta,
olemmeko kipinöitä muinaisesta meteorista
vai jonkin omituisen syvänmerensukeltajan päiväunia - 

                         karkulaisia kaikki tyynni, varkaita, kerjäläisiä.




Kenties ruohoillakin on sydän, korsilla, kaisloilla, lyhyen nurmen
sydän lyö nopeammin, lintujen sydämet ja niiden, jotka näkevät unia:


                                              tum

                                 tum

               tututu tum           tutu tum tum

                               tum

                                      tutum.





Pähkinäpensaan lävitse siivilöityvässä valossa on auringon tuhkaa,
Pompeiji on täällä tänään, koteloituvien perhosten labyrintti,
ensimmäinen Ra ja toinen: tähti ja hänen veljensä kuu.


Hyräilen. Jotakin. Meri on asettunut lasiin vain kaivatakseen vapauttaan.

3

Äitejä kaikkialla – puita,
joiden latvukset hipovat
taivaita, ruohonkorren
päässä avaruuslaivue.


Tuuli vierailee näyttämöllä, saa verhon
     keimailemaan ikkunanraossa, valo venyttää päivää,
loitontaa yötä, unet muistavat outoihin eläimiin.


Päivä luo polkujensa ruohikon, korkeassa ruohossa lintu piilossaan.

4

Jossakin tuolla
hirvien helvetissä
vanha mies kulkee pitkin
ratakiskoja ja hyräilee surusta
kalvennein käsin, maalatuin kasvoin,
                     kielensä alla kevät:

- Eeli, Eeli, miksi, miksi, miksi ei?


Kirsikat ovat kukkineet, luumupuut ja omenat,
karviaiset ja kevätesikot, nyt on ruohojen aika,
heidän vuoronsa, jotka ovat nöyrät ja
vaatimattomat.


Odotan sanaa auringosta juopuneilta unikoilta,
kimalaisilta, pilviltä, odotan sanaa tulvivalta
Niililtä, Ra:lta ja hänen veljeltään, vaan

Ithakan peltojen yltä ovat pääskyset kadonneet,
kurjet ja peltopyyt.

5

Hautojen yllä
liekehtivien hunajakennojen
                           nälkä,
unessa
erakkomehiläisen maja,
metsä kasvanut puut umpeen.



Portaat narisevat.
Airot narisevat.
Portinpielien pihka.


Niityt ja meret, hiekkateiden kiima.
Sokeripalan sisällä joutsenen sulka.

6

Ohitan metsän.
Ohitan kaupungin.
Tällä tiellä tuhannet ristit:

           kettuja, mäyriä, ihmisiä,
               muurahaiset pyramideissaan, kuningatarten muumiot              
                          syvällä niiden sydämissä, ikuiset synnyttäjät.


Kuiskata ja rakastaa,
olla hevonen olematta hevonen,
olla auringon tomua, kipinä kauan sitten
kuolleesta tähdestä, joka laskettiin avaruuden
kämmeniltä mereen.



                                                Liueta, sulaa mullaksi ja parkaista.
                                                   Ensimmäistä ja viimeistä kertaa.