Oletkos koskaan kuullut Möhmälän kylästä? Ai, etkö ole? No, annapas kun kerron. Möhmälän kylä ei nimittäin olekaan mikä tahansa kylä. Se on kylä, jossa kaikki ovat iloisia ja ystävällisiä. Siellä kukaan ei valehtele tai jekuta muita. Siellä riittää iloa ja valoa, eikä koskaan ole liian kuuma tai kylmä. Siellä kaikilla on mukava ja hyvä olla. Möhmälän kylässä kaikki pukeutuvat värikkäisiin vaatteisiin ja ajavat polkemisrenkaalla. Teillä päin sitä ilmeisesti sanotaan polkupyöräksi, mutta Möhmälässä se tosiaan on polkemisrengas. Möhmälässä kaikki asuvat erilaisissa ja erimuotoisissa, usein itserakentamissaan taloissa. Ne ovat kaikki hyvinkin värikkäitä ja usein hieman ehkä erikoisen muotoisia. Möhmälän kylä on tosiaan ihan omanlaisensa paikka.
Möhmälän kylässä asuu myös Tikkissen perhe. Tikkissen perhe asuu punaisessa talossa, jossa on kirkkaan vaaleanpunainen ovi. Tikkisen perheen talo on muutenkin ihan omaa luokkaansa. Tikkisten talo ei ollut ollenkaan sellainen mitä olet tottunut näkemään, vaikka omalaatuisen näköisiä taloja Möhmälässä riitti. Tikkisten talo nimittäin oli enemmänkin sellainen kolmion mallinen. Tai näin ainakin väitettiin, sillä Tikkisten talo oli niin korkea, että se kohosi pilvienkin yläpuolelle, eikä kukaan siten koskaan pystynyt sanomaan varmaksi, minkälainen Tikkisten talo lopulta olikaan. Huhuttiin, että talossa olisi huoneita siellä ja täällä ja kaikki olisivat ihan todella värikkäitä. Olisi vihreää siellä ja keltaista täällä, punaista tuolla ja sinistä vieressä. Siinä talossa sai kuulemma myös piirtää seinille, se jos joku on varmasti hauskaa. Huonekalutkin olivat kuulemma Isä Tikkisen itse rakentamia, joita hän kutsui “Tikkea” mallistoksi. Mistä lie oli saanutkaan idean tuollaiseen nimeen… Isä Tikkinen tykkäsi rakentaa ja hän rakensikin aina kun siihen oli pienikin mahdollisuus. Hän rakensi, jos vaikka miten eriskummallisia, mutta ei aina niin käteviä tuotteita. Esimerkiksi kaksi ja puoli jalkainen pöytä ei oikein sopinut heidänkään olohuoneeseen. Pöydälle kauniisti asetellut herkulliset naposteltavat kun tuppasivat aina valumaan pois pöydältä sen luontaisen kaltevuuden vuoksi. Lopulta kuitenkin aina niin positiivinen Isä Tikkinen löysi kuitenkin kyseisellekin pöydälle oikein hyvän käyttötarkoituksen, sillä nimittäin lämmitti kivasti saunan. Ei kyseisestä pöydästä montaa klapia kasaan saanut, mutta ei tarvinnut kylmässä saunassa istua.
Mitäpä muuta voisin Isä Tikkisestä kertoa. Isä Tikkinen on jo tosi monta kymmentä vuotta vanha ja hän on tosi pitkä. Hänkään ei kuitenkaan yltänyt heidän talonsa katolle asti. Hiuksiaan Isä Tikkinen kampaa vain, jos lähdetään reissuun. Muuten hän antoi niiden liehua täysin vapaana tai elää omaa elämäänsä värikkään lippalakkinsa alla. Hän sanoo aina, että: >>Mitä minä hiuksia kampaamaan? Ei vasaralla ole silmiä.>> Äiti Tikkinen naurahtaa tälle aina, usein varmaan kohteliaisuudesta. Isä Tikkisellä on myös silmälasit, jotka tosin hyvin usein valuvat hänen nenänvarttaan pitkin ja hän joutuu nostelemaan niitä jatkuvasti ylöspäin. Kun Isä Tikkinen on hermostunut, hänen lasinsa valuvat kuin käskystä nopeasti alas, kuin käyttäen hänen nenänvarttaan mäkihyppytornina. Vaatetuksessaan Isä Tikkinen luottaa Möhmäläiseen tyyliin kirkkaisiin väreihin. Hänen lempivaatteensa ovatkin puoliksi keltainen ja puoliksi vihreä t-paita sekä samanväriset housut. Hänen kirkkaan vaaleanpunaiset kengät ovat kuulemma se kuuluisa piste iin päällä hänen tyylissään. Juuri tällä hetkellä Isä Tikkinen istuu joka aamuiseen tyypilliseen tapaansa keittiössä, lukee lehteä ja hörppii elämän eliksiiriä, jota aikuiset kutsuvat myös kahviksi. Häntä vastapäätä istuu perheen tytär Pikku-Pii. Pikku-Piin oikea nimi on… Anteeksi, Pikku-Pii on siis Pikku-Pii. Se ei ole nimi, jonka hän sai ihan pienenä vanhemmiltaan, mutta ainoa syy siihen, että häntä kutsuttiin silloin toisella nimellä, on se, etteivät vanhemmat tuolloin ymmärtäneet hänen sanojaa. Pikku-Piistä tämä on edelleen hyvin outoa. Miten vanhemmat eivät tuolloin ymmärtäneet häntä, vaikka hän itse jo nyt lapsena ymmärtää ja osaa puhua sikojen kieltä, siansaksaa. Pikku-Pii nimi on sekoitus sanoista pieni, ihana ja prinsessa.
>>Ei ole lasten juomaa tämä. Sinun täytyy odottaa vielä ainakin näin monta vuotta. Vai oliko se näin monta?>> Isä Tikkinen sanoo Pikku-Piille huomattuaan hänet tuijottamassa kahvikuppia, näyttäen sormillaan vuosien määrää jatkuvasti laskien ja nostaen sormiaan. >>Jansku?>> Isä Tikkinen huudahtaa. Jansku on siis Äiti Tikkisen lempinimi. Jaana, on hänen äitinsä vesihauteella antama nimi, mutta taikinan kohotessa, oli hänestä tullut Jansku. Näin Äiti Tikkinen aina kertoi, jos joku kysyi hänen lempinimestään. Kukaan ei vaan edelleenkään ollut ihan varma. että mitä tuo tarina tarkoitti. Miksi Äiti Tikkinen oli ollut ihan pienenä vesihauteessa? Ja mitä hän siitä taikinasta teki? Mistä se tuli ja mihin se meni? Ihan liikaa kysymyksiä. Aikuisten pitäisi kertoa asioita selkeämmin, paljon selkeämmin. >>Mitä mitä?>> Sanoi Äiti Tikkinen nostellen samalla jalkojaan vuorotellen ilmaan. >>Nosta, nosta, mitä kulta? Yksi, kaksi, hyppy, nosta, nosta.>> Äiti Tikkisen mielestä liikunta on elämän eliksiiriä. Sitä samaa, mitä Isä Tikkinen sanoo kahvin hänelle olevan. Äiti Tikkinen tykkää pukeutua jumppavaatteisiin. Ikinä kun ei kuulemma tiennyt, että koska alkaa tehdä mieli jumpata. Nytkin äidilläni oli yllään kirkkaan keltaiset shortsit ja pitkähihainen oikein sininen, timantein koristeltu voimistelupuku. Äiti Tikkinen oli joskus sanonut Pikku-Piille kyseisten timanttien olevan ihan oikeita timantteja. Ja ei kai nyt Äiti Tikkinen huijaisi, eihän? Hikinauhoja Äidillä oli myös, ja jos jonkin värisiä. Hänellä oli niitä ranteissaan ja päässään. Nilkoissa hänellä oli jostain kumman syystä villaiset sellaiset. Pikku-Pii ei ollenkaan ymmärtänyt niiden tarkoitusta, mutta Äiti Tikkinen sanoi niiden kuuluvan “oikeaan jumppatyyliin”. Äiti Tikkisenkin asun kruunasi kirkkaan vaaleanpunaiset kengät. Sellaiset ihan samanlaiset kuin Isä Tikkisellä. >>Tule jumppaamaan Keijo.>> Keijo on siis Isä Tikkisen nimi. Alkujaan hänen nimensä oli ollut Reijo, mutta koska Isä Tikkinen ei ollut lapsena osannut sanoa R-kirjainta, ryhtyivät niin hän itse, kuin myös kaikki muut sanomaan häntä Keijoksi.
>>Nyt en pysty. Kunhan vaan olen nauttinut tämän elämäni eliksiiriin, siirryn luomispuuhiin. Uutta ideaa pukkaa, kuulkaas!>> En tiedä oliko Isä Tikkisellä oikeasti jotain uutta työn alla vai pyrkikö hän vain jumppaa pakoon. Isä Tikkinen ei tykännyt yhtään jumpata. Hänestä päikkäreillä ollessaan tapahtuva kyljen kääntäminen oli ihan tarpeeksi jumppaa. Siinä kun vielä yhdistyi luova työ, unien näkeminen, eli ideointi. >>Saat sitä naminamivihersmoothieta tämän jälkeen.>> Sanoi Äiti Tikkinen leveästi hymyillen ja viittoili Isä Tikkistä jumppamaan kanssaan. >>Oih.>> oli ainoa äännähdys, mitä Isä Tikkinen sai suustaan vastaukseksi. Isä Tikkinen oli sen yhden kerran erehtynyt kehumaan Äiti Tikkisen vihersmoothieita vaikka hän ei todellakaan pitänyt niiden mausta. Nyt hän ei enää voinut loukata Äiti Tikkisen tunteita kertomalla totuutta. Jumpattava siis olisi. Uusi, megalomaanisen upea “Tikkean” malliston uusi luomus tapahtuisi joskus toiste. Näinpä Isä Tikkinen vastasi Äiti Tikkisen hymyyn ja he katosivat olohuoneeseen. Äiti Tikkinen jatkoi reippaalla äänellä ohjeiden antamista ja Isä Tikkinen säesti häntä ajoittisilla erilaisilla äänähdyksillään.
Pikku-Pii oli jäänyt yksin keittiöön. Hän katseli edelleen Isä Tikkiseltä pöytään jäänyttä kahvikuppia. Kahvikupista lähtenyt tuoksu oli Pikku-Piille todella tuttu, joihan Isä Tikkinen kahvia joka aamu. Kyseinen tuoksu oli aina vetänyt Pikku-Piitä puoleensa. Se oli samaan aikaan jotain niin mystistä ja kovin tuttua. Pikku-Pii veti pariin kertaan oikein syvään henkeä ja hänen nenänsä lähestyi pikkuhiljaa kahvikuppia, kuin joku olisi vetänyt häntä hänen nenästään. Kahvin tuoksu voimistui koko ajan, mitä lähempänä hän kuppia oli. Kun Pikku-Pii viimein oli niin lähellä Isä Tikkisen kahvikuppia, että hän pystyi kurkistamaan kuppiin, kuuli hän vanhempien tulevan keittiöön. Isä Tikkinen puuskutti kuin höyryveturi ja Äiti Tikkinen kehui häntä, minkä Isä Tikkisen puuskutusten väliin sai sanotuksi. Pikku-Pii näki parhaaksi poistua paikalta. Hän kuitenkin vannoi vielä joku päivä maistavansa tuota kummaa kuumaa juomaa, josta Isä Tikkinen niin kovin piti, ja jota ilman ei päivä alkaisi.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
