Kuin kuu

Askel askeleelta, mä loittonen. Sitä tahtois en, pysähtyisinpä.

Eilen vielä vierelläsi olin, ja kättäsi puristin.

Nyt vain kuuntelen hiljaisuutta, ja yhä syvemmälle, näihin seiniin uppoan.

Olen kuin veden alle revitty. Sinne missä, sanat lakkaavat olemasta.

En kuulu korvissasikaan, enää edes kuiskauksenakaan.

Silti jatkan huutamista, vaikka en enää edes tiedä, että puhunko.

Vajoan yhä syvemmälle hiljaisuuteen, mutta sinun suusi, on kuin liimattu.

Sitten viimein, mä sen tajuan. Mä olen kuu.

Kuu ilman loistettaan, unohtunut, unohdettu, lopulta piiloutuu.

Kateellisena katsoo, se aurinkoa katsovaa.

Ei paljon se pyytäis, mutta liiaksi pelkää toiveitaan.

Jos kerran, jaettaisiin sama kangas, sen mystisessä loistossaan.

Jos kerran, voisi loistaa, valo meidän yhteinen.

Jos kerran, tansissimme aamunkoiton, sen taian hetkeä pidentäen.

Sinä lähdet. Minä jään. Sinä jäät. Minä lähden.

Sinä riität.

Minä riitän.

Minä riitän.

Minä riitän!