Harmautus...

kun kyynel ei enää itketä
eikä hymy eikä nauru ole iloa
tiimalasin läpi mennyt dyynillinen hiekkaa...

kun kesä ei ole enää valoa
eikä talven pimeys tunnu enää missään
kaihtimien läpi paistaa mustaa...

kun elämä tuntuu eletyltä
tulevaisuus menneeltä
silmässä kaihi, joka fuskaa..

   näyttää kaiken harmaan
  
kun aamu kääntyi illaksi
huomaamatta muutosta
ja aurinko laski lännestä itään..

kun yö tahtoi enemmän kuin antoi
otti lihakset ja pään
jääkö jäljelle enää mitään?

kun päivät valuu jyväsinä
eikä tiimalasissa jarruja
aavikko unohdetaan dyyneistään..

  harmaista, varmaan

kun muisto katoaa lopullisesti
eikä eilistä enää ole
on vain se vanha, ne menneet..

kun käsi puristaa voimattomana
kättä jota ei enää ole
ja muistaa silti sen kynnet..

kun tahto tahtoisi olla
mutta mieli ei enää riitä
ei pelkästään päät, vaan harmaat sydämet..

  karmasta karmaan

kun vuode on liian kapea
päälle mukavasti maata
vanhat muistot kuin tippaan laittaa..

hauras ja vanha vapiseva
halkeillen huulin vielä sen hymyn
minä olin! minä elin! eihän se haittaa?