Arkista

Tasan kaksi minuuttia ennen ajastettua herätystä nappaan kännykän yöpöydän laidalta ja kuittaan itseni valmiustilasta pystyyn kuolleeksi. Maanantaiaamun todellisuus avautuu verhojen välistä siilautuvasta oksennuspallonharmaasta valojuovasta ja saa minut katumaan oitis kyvyttömyyttäni antautua torkuttamisen houkutuksiin.

Haluaisin lopettaa tämän kestovitutuksen tilauksen, mutta asiakaspalveluun on mahdotonta saada yhteyttä. Lähes yhtä mahdotonta on saada yhteyttä vuokrafirman HR-henkilöön, joka vastaa tarjotuista paskatyövuoroista, jotka ovat kaikkea muuta kuin sitä mihin olet luvannut ruumiisi uhrata (ilman ajokorttia, rekisteriotetta ja ammatillista ylpeyttä). Vihaan puhelimia ja ihmisiä puhelimen päässä. Ja kaikkein eniten vihaan sitä, kun puhelimen päässä ei ole ihmistä ollenkaan.

Nousen sängystä ylös ja jätän jälkeeni nihkeän painojäljen ruttuisista perskannikoistani. Tässä iässä yöhikoilusta ei kuulemma kannata olla huolissaan, sanoi lääkäri. En ole huolissani. Minulla on krooninen jano yhdistettynä yliaktiiviseen rakkoon sekä pätkittäisten yöunien aikaansaama väsymyssyndrooma. Hermoromahdus vaatisi voimavaroja. Minulla ei ole.

Kaivan kielenkärjellä poskilihaani tahmaantunutta kurkkupastillinjämää ja pyörittelen karamellia hetken aikaa suussani, kunnes sylkäisen sen kädelleni. Se on asuurinsinistä kuin rotanmyrkky 342, joka sekoitettuna kauraryyneihin muodostaa jyrsijöille houkuttelevan viimeisen aterian. Juudaspuuroa. Jonkun teorian mukaan sininen väri hillitsee ruokahalua, koska sinistä ravintoa ei juurikaan esiinny luonnossa. Kertokaa se myös rotille ja kerrostalojen hiekkalaatikoilla briljanttisinistä sokerimassaa natustaville lapsille.

Hampaita harjatessani kuulen keittiöstä, kun puhelimen herätystoiminto pärähtää soimaan. Juoksen hammasharja suussani keittiöön ja painan hälytyksen toistamiseen kiinni. Puhelin kysyy minulta, haluanko torkuttaa edelleen. Halusinko ensinkään? Hammastahna valuu vaaleansinisenä norona leukaani pitkin, kun kiiruhdan kylppäriin sylkemään mintunraikkaan vaahdon pesualtaaseen. Katson ohimennen peilikaapin oveen ja kadun jo ennen heijastusta. Piirrän mustalla kynällä rajat yläluomeen ja harjaan ripsiini mustaa, paakkuista mönjää näyttääkseni entistä kuolleemmalta. Näin on hyvä.

Keittiössä vilkaisen kännykkään tullutta viestiä. Seija on laittanut viestiä, että Tinja on saikulla jalkasilsan aiheuttaman henkisen pahanolon takia tai jotain plaaplaa. En jaksa vastata.

Keittiössä voitelen puolihuolimattomasti leivän, isken päälle paksun viipaleen kurkkua ja sulatejuuston viipaleen. Musta kahvi varmistaa ahdistuksen ennen kello kahtatoista. Pakkaan laukkuun yhden omenan ja eilen illalla jääkaappiin tekeytymään laitetun tuoresmoothiekulhon, jossa on suklaahippuja, maapähkinävoita ja muuta herkullista roinaa. Seijalla on tapana kyylätä eväitäni ruokiksella, kun se itse tyytyy salaatinlehteen ja pariin kirsikkatomaattiin eikä siitä huolimatta tunnu onnistuvan laihdutuspyrkimyksissään. Saattaa toki olla, että syynä on se, että se käy yleensä syömässä jossain välissä minun valmistamani smoothiekulhon, kun minä tyydyn ruokiksella pelkkään omenaan.
 
Työpaikalle saapuessani puen hiertävät työkengät (vaivaisenluut), hiostavan mikrokuituasun ja lähden suorittamaan kansalaisvelvoitettani. Rihlaan pyttyjä ja väliajalla käyn keittiössä pilkkomassa salaatinlehtiä ja kurkkua sopiviksi suupaloiksi. Joskus pesen kädet, joskus en. Se, mitä ei näe, on aina kaikkein petollisinta.

Ruokiksella istun Seijaa vastapäätä ja katson, kun se ihan pokkana ihmettelee minne minun smoothiekulhoni on taas tyhjentynyt. Keskustelemme sairauksistamme. Tai Seija keskustelee ja minä nyökkäilen esittäen kuuntelevaa ja osaaottavaa. Samalla mietin, tulinko mitoittaakseni lihasrelaksanttien ja natriumpikosulfaatin (voimakas laksatiivi) suhteen oikein. Toivotan mielessäni Seijalle rentouttavia unia ja taskulämmintä herätystä.