Ikävä
“Kiskot vievät etelään”, lauloi Kuoppamäki Westendin rannassa ja sillä oli pitkä tukka ja pallopaita päällään ja se oli niin ihana! Meillä Iiriksen kanssa oli farkut, joiden leveät lahkeet oli leikattu polviin asti sentin ohuiksi suikaleiksi. (Hapsut oli muotia, mutta että polviin asti, se me keksittiin itse!)
Kotimatkalla polkupyörä pysähtyi kuin seinään, kun ne hapsut jäi ketjujen väliin. Niitä sitten kiskottiin irti ja lähtihän ne, mutta niin lähti etusormen kynsikin. Samperi! Keskeltä ilkeästi ritsahti poikki ja veri pursui kynsinauhoista. Kotona lähti housuista hapsut. Vaikka olivatkin muotia.
Pisaroilla näyttää olevan aivan oma logiikkansa. Vaikka niiden liikkeen pääsuunta onkin sama, mikään niistä ei kulje täysin samansuuntaisesti toisen kanssa. Yksikään ei myöskään tee kulkiessaan suoraa linjaa vaan kaikki kulkevat mutkitellen omaa uomaansa omalla vauhdillaan piirtäen outoa karttaa liikkuvan maiseman päälle.
Nojaan istuinta vielä hiukan taaksepäin ja vedän takin päälleni. Käytävän toisella puolella poika soittaa kännykällä. Puhuu pehmeällä äänellä rakkaalleen, josta on juuri eronnut. Poika huomaa minun katsovan ja vetää verhon kasvoilleen. Naurahdus saa kasvot hetkeksi eloon ja ne paljastavat jo syntyneen ikävän.
- Rakastelevat vieläkin, ajattelen ja jokin tunkee tummaa kouraansa sydänalaani. Mieleni hakee kaukaista ajatusta, mutta ei tavoita sitä.
Pisara repeytyy irti toisesta ja lähtee omaan suuntaansa. Jään seuraamaan sen kulkua. Se tarraa ikkunan vasempaan yläkulmaan, värisee siinä hetken niin kuin empisi ja heittäytyy sitten kohti ikkunan keskiosaa. Siinä sen vauhti vähitellen hiljenee ja se jää paikalleen kokonaan. Pisaran yläpuolelta lähtee liikkeelle toinen pisara ja valuu hitaasti alaspäin, saavuttaa ensimmäisen ja antaa sille sysäyksen uuteen liikkeeseen. Syntyneen uuden pisaran kulku on mutkittelevaa ja suuntautuu alaviistoon. Pisara näyttää tietävän suuntansa, mutta pysähtyy jälleen. Sitten se yllättäen, niin kuin joku olisi tyrkännyt sitä, putoaa kohtisuoraan alaspäin ja sulautuu ikkunan alareunan vesivanaan.
Vaunun uneliaan rauhan rikkoo vain silloin tällöin etuosasta kuuluva pienen lapsen riemukas naurunhelähdys. Joku kuuntelee korvalappustereoilla vanhaa heviä. Takanani kaksi naista puhelee vaimealla äänellä. Lapsen nauru vaihtuu unijokellukseksi. Juna keinuu. Annan silmieni painua kiinni.
Maisema on tummunut ja pisarat ovat kuin tähtiä yötaivaalla. Olen tuuli, joka paiskautuu junan kylkiin. Olen veturi, jonka valot nuolevat pimeään sukeltavia kiskoja. Tunnen koneen voiman, tunnen vauhdin. Kiire! Kiire! Juna nielee kiskoja yhä ahnaammin. Vauhti kiihtyy, korvat menevät lukkoon. Päätä kiristää. Koskee. Pimeää kuumaa. Joku kuristaa. Kiire! Kiire! Tekee mieli huutaa. Avaan suuta, auki auki! Korvat menevät halki. Ei vielä! Pää menee halki! Minä en tahdo! Pois! Pitää. Päästä. Pois!
Yht’äkkiä minä olin ihan rauhallinen. Katselin sitä toista, joka huusi sinisenä ja keltaisena kuin viimeistä päivää. Vaikka ensimmäinenhän se sille oli, mutta se ei kai sitä siinä hötäkässä tajunnut, huusi vaan itsensä punaiseksikin kaiken muun värin lisäksi.
Sillä oli mustaa tukkaa päässä ja hammas suussa, ja minä ajattelin, että olipa hyvä, kun tultiin nyt eikä sata vuotta sitten. Silloin sitä olisi luultu noidaksi ja se olisi jätetty jonnekin kuolemaan ja mihin minä sitten olisin joutunut! Nyt sentään jäätiin henkiin. Minä lensin katonrajaan ja mietin olisiko sinikeltaisesta eläjäksi. Pienikin se oli kuin mikä. Laitettiin lasikaappiin heti kohta, ja äiti näytti säikähtäneeltä.
- Älä, äiti, yhtään hätäile! Minä menen sen mukaan ja pidän sitä sylissä, kun sinä et voi.
Kuoppamäki lauloi ja lähti Saksaan papiksi. Minä seilaan kolmen kaupungin väliä pääsemättä koskaan perille. Minulla on avain kolmeen paikkaan ja hammasharja aina laukussa. Reissunaisen selviytymispakkaus. Avain kolmeen paikkaan eikä kotia missään. Joku on sanonut, että koti on siellä, missä sydän on. Minulla se on palasina maailmalla.
Kiskot vievät ja Kuoppamäki laulaa. Minä kerään sydämeni palasia, kerään ja kokoan, särjen taas ja ripottelen niitä kuin sadun lapset leivänmuruja.
Junan perälyhty vilkuttaa jo kaukana. Seison laiturilla osaamatta lähteä liikkeelle. Tahdon takaisin junan turvalliseen syliin, matkalle, jonnekin! En halua kävellä, mutta jalkani tietävät, ettei paikalleen voi jäädä. Vauhdilla eteenpäin!
Sade on lakannut. Yö on kylmä ja tuulinen. Puolikas kuu kellottaa omituisesti kumollaan. Raahaan kassejani kädet ja sydän kipeänä. Musta koura leviää sisälläni kuin syöpäkasvain. Purjeveneiden vaijerit hakkaavat mastoihin, veneiden laidat kirskuvat toisiaan vasten, tuuli riuhtoo rannan puita. Kylmä koskee korviini. Koura kiristää otettaan. Minä en jaksa, mutta jaloilla on kiire. Vaijerit hakkaa, veneet kirskuu. Kuu keikahtaa ja putoaa mustaan veteen.
- Älä, äiti, yhtään hätäile! Me vaan tässä vähän aikaa itketään. Itketään oikein kunnolla ja jatketaan sitten matkaa.
“Kiskot vievät etelään”, lauloi Kuoppamäki Westendin rannassa ja sillä oli pitkä tukka ja pallopaita päällään ja se oli niin ihana! Meillä Iiriksen kanssa oli farkut, joiden leveät lahkeet oli leikattu polviin asti sentin ohuiksi suikaleiksi. (Hapsut oli muotia, mutta että polviin asti, se me keksittiin itse!)
Kotimatkalla polkupyörä pysähtyi kuin seinään, kun ne hapsut jäi ketjujen väliin. Niitä sitten kiskottiin irti ja lähtihän ne, mutta niin lähti etusormen kynsikin. Samperi! Keskeltä ilkeästi ritsahti poikki ja veri pursui kynsinauhoista. Kotona lähti housuista hapsut. Vaikka olivatkin muotia.
Pisaroilla näyttää olevan aivan oma logiikkansa. Vaikka niiden liikkeen pääsuunta onkin sama, mikään niistä ei kulje täysin samansuuntaisesti toisen kanssa. Yksikään ei myöskään tee kulkiessaan suoraa linjaa vaan kaikki kulkevat mutkitellen omaa uomaansa omalla vauhdillaan piirtäen outoa karttaa liikkuvan maiseman päälle.
Nojaan istuinta vielä hiukan taaksepäin ja vedän takin päälleni. Käytävän toisella puolella poika soittaa kännykällä. Puhuu pehmeällä äänellä rakkaalleen, josta on juuri eronnut. Poika huomaa minun katsovan ja vetää verhon kasvoilleen. Naurahdus saa kasvot hetkeksi eloon ja ne paljastavat jo syntyneen ikävän.
- Rakastelevat vieläkin, ajattelen ja jokin tunkee tummaa kouraansa sydänalaani. Mieleni hakee kaukaista ajatusta, mutta ei tavoita sitä.
Pisara repeytyy irti toisesta ja lähtee omaan suuntaansa. Jään seuraamaan sen kulkua. Se tarraa ikkunan vasempaan yläkulmaan, värisee siinä hetken niin kuin empisi ja heittäytyy sitten kohti ikkunan keskiosaa. Siinä sen vauhti vähitellen hiljenee ja se jää paikalleen kokonaan. Pisaran yläpuolelta lähtee liikkeelle toinen pisara ja valuu hitaasti alaspäin, saavuttaa ensimmäisen ja antaa sille sysäyksen uuteen liikkeeseen. Syntyneen uuden pisaran kulku on mutkittelevaa ja suuntautuu alaviistoon. Pisara näyttää tietävän suuntansa, mutta pysähtyy jälleen. Sitten se yllättäen, niin kuin joku olisi tyrkännyt sitä, putoaa kohtisuoraan alaspäin ja sulautuu ikkunan alareunan vesivanaan.
Vaunun uneliaan rauhan rikkoo vain silloin tällöin etuosasta kuuluva pienen lapsen riemukas naurunhelähdys. Joku kuuntelee korvalappustereoilla vanhaa heviä. Takanani kaksi naista puhelee vaimealla äänellä. Lapsen nauru vaihtuu unijokellukseksi. Juna keinuu. Annan silmieni painua kiinni.
Maisema on tummunut ja pisarat ovat kuin tähtiä yötaivaalla. Olen tuuli, joka paiskautuu junan kylkiin. Olen veturi, jonka valot nuolevat pimeään sukeltavia kiskoja. Tunnen koneen voiman, tunnen vauhdin. Kiire! Kiire! Juna nielee kiskoja yhä ahnaammin. Vauhti kiihtyy, korvat menevät lukkoon. Päätä kiristää. Koskee. Pimeää kuumaa. Joku kuristaa. Kiire! Kiire! Tekee mieli huutaa. Avaan suuta, auki auki! Korvat menevät halki. Ei vielä! Pää menee halki! Minä en tahdo! Pois! Pitää. Päästä. Pois!
Yht’äkkiä minä olin ihan rauhallinen. Katselin sitä toista, joka huusi sinisenä ja keltaisena kuin viimeistä päivää. Vaikka ensimmäinenhän se sille oli, mutta se ei kai sitä siinä hötäkässä tajunnut, huusi vaan itsensä punaiseksikin kaiken muun värin lisäksi.
Sillä oli mustaa tukkaa päässä ja hammas suussa, ja minä ajattelin, että olipa hyvä, kun tultiin nyt eikä sata vuotta sitten. Silloin sitä olisi luultu noidaksi ja se olisi jätetty jonnekin kuolemaan ja mihin minä sitten olisin joutunut! Nyt sentään jäätiin henkiin. Minä lensin katonrajaan ja mietin olisiko sinikeltaisesta eläjäksi. Pienikin se oli kuin mikä. Laitettiin lasikaappiin heti kohta, ja äiti näytti säikähtäneeltä.
- Älä, äiti, yhtään hätäile! Minä menen sen mukaan ja pidän sitä sylissä, kun sinä et voi.
Kuoppamäki lauloi ja lähti Saksaan papiksi. Minä seilaan kolmen kaupungin väliä pääsemättä koskaan perille. Minulla on avain kolmeen paikkaan ja hammasharja aina laukussa. Reissunaisen selviytymispakkaus. Avain kolmeen paikkaan eikä kotia missään. Joku on sanonut, että koti on siellä, missä sydän on. Minulla se on palasina maailmalla.
Kiskot vievät ja Kuoppamäki laulaa. Minä kerään sydämeni palasia, kerään ja kokoan, särjen taas ja ripottelen niitä kuin sadun lapset leivänmuruja.
Junan perälyhty vilkuttaa jo kaukana. Seison laiturilla osaamatta lähteä liikkeelle. Tahdon takaisin junan turvalliseen syliin, matkalle, jonnekin! En halua kävellä, mutta jalkani tietävät, ettei paikalleen voi jäädä. Vauhdilla eteenpäin!
Sade on lakannut. Yö on kylmä ja tuulinen. Puolikas kuu kellottaa omituisesti kumollaan. Raahaan kassejani kädet ja sydän kipeänä. Musta koura leviää sisälläni kuin syöpäkasvain. Purjeveneiden vaijerit hakkaavat mastoihin, veneiden laidat kirskuvat toisiaan vasten, tuuli riuhtoo rannan puita. Kylmä koskee korviini. Koura kiristää otettaan. Minä en jaksa, mutta jaloilla on kiire. Vaijerit hakkaa, veneet kirskuu. Kuu keikahtaa ja putoaa mustaan veteen.
- Älä, äiti, yhtään hätäile! Me vaan tässä vähän aikaa itketään. Itketään oikein kunnolla ja jatketaan sitten matkaa.
Selite:
Novelli vuodelta 1998
cc
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut