Mitä jos ei tässä elämässä, taivaalla enää leijaile toivon täyttämiä kuplia?
Ei olisi tätä naista tässä kuvassa
rutistamassa itseään sen miehen,
heidän molempien kyyneleistä kosteaa rintaa vasten
Tässä maailmassa, ei kait enää olisi
ketään häneksi kutsuttavaa naista
Olisi vain se epätoivon rippeillä
itsensä päivä päivältä ruokkiva,
koska jossain kohtaa hän vain ei viitsinyt
nähdää vaivaa kokatakseen vain omalle peilikuvalleen
jotain oikeasti ravitsevaa
ja elämänmakuista
Yksiönsä vuodesohvalta
koko seinän levyisen ikkuna-alan läpi
paistattelevan aamu-auringon sokaisemana
uuden aamun jo repaleisiin liepeisiin
puoliksi sokeutuneella silmällään
tarttuvana
Jolta kestäisi ainakin viikon verran huomata,
että takapihan kauniit kukkaset
lakastuivat ennen aikojaan.
Vaikka saivat kylpeä keskipäivän
porotuksessa.
Jäivät vain ravinnotta, huomiotta,
yksin keskipäivän porotukseen.
Öisin aprikoidessaan, josko seuraavana aamuna
löytäisi omatkin jäsenensä
maahan pudonneina,
elämän vihreänsä menettäneinä.
Joita ei seinän levyiseltä lasilta heijastuva
valo pystyisi elvyttämään.
Koska olisi kai jo henkisesti
maatunut vuodensohvan pehmusteiden
ja vieterin väliin
Ja joku kaunis päivä havahtuisi
fyysisesti heräävänsä
muhkuraiselta patjalta,
lättänä tyyny niskan alla,
valkoisten seinien huoneesta,
jossa tarkkasilmäinen huomaisi,
että sen kaikki terävät kulmat on hiottu pois.
Jos ei siis tässä maailmassa, niin ehkä sitten jossain seuraavassa toivo astui ovesta sisälle,
tai oikeastaan puhalsi kuplansa postilaatikosta.
Ja nainen kohtasi miehen,
jonka uskoi kai tavanneensa jossain maailmoissaan joskus aiemmin.
He ottivan toivon elämäänsä,
antoivat sen puhaltaa kuplansa
heidän yhteiseen kotiinsa,
levittää rakkautta, iloa, hymyä ja lämpöä jokaisen huoneen solulle.
He, nainen ja se mies,
nielivät sisäänsä kaikki
ympärille lentelevät
toivon täyttämät pisarat.
Tänään toivo poistui asunnosta,
aamukasteen mukana.
Jätti rakkauden, ja jätti lämmön
seinille paikoilleen.
Epäröi olemassaolonsa oikeutusta,
ja kolmantena päivänä
toivoi valui ulos
syvänä tummanpunana.
Rikkoi kuplansa, heitti pisarat
syyssateeseen
Lähti toivo,
jätti jälkeensä kyyneleen muodon
ja polttavan tunteen vatsanpohjaan
Ehkä hän vielä palaa,
ehkä viimeistään keväällä
tulee takaisin
jäädäkseen.
Ei olisi tätä naista tässä kuvassa
rutistamassa itseään sen miehen,
heidän molempien kyyneleistä kosteaa rintaa vasten
Tässä maailmassa, ei kait enää olisi
ketään häneksi kutsuttavaa naista
Olisi vain se epätoivon rippeillä
itsensä päivä päivältä ruokkiva,
koska jossain kohtaa hän vain ei viitsinyt
nähdää vaivaa kokatakseen vain omalle peilikuvalleen
jotain oikeasti ravitsevaa
ja elämänmakuista
Yksiönsä vuodesohvalta
koko seinän levyisen ikkuna-alan läpi
paistattelevan aamu-auringon sokaisemana
uuden aamun jo repaleisiin liepeisiin
puoliksi sokeutuneella silmällään
tarttuvana
Jolta kestäisi ainakin viikon verran huomata,
että takapihan kauniit kukkaset
lakastuivat ennen aikojaan.
Vaikka saivat kylpeä keskipäivän
porotuksessa.
Jäivät vain ravinnotta, huomiotta,
yksin keskipäivän porotukseen.
Öisin aprikoidessaan, josko seuraavana aamuna
löytäisi omatkin jäsenensä
maahan pudonneina,
elämän vihreänsä menettäneinä.
Joita ei seinän levyiseltä lasilta heijastuva
valo pystyisi elvyttämään.
Koska olisi kai jo henkisesti
maatunut vuodensohvan pehmusteiden
ja vieterin väliin
Ja joku kaunis päivä havahtuisi
fyysisesti heräävänsä
muhkuraiselta patjalta,
lättänä tyyny niskan alla,
valkoisten seinien huoneesta,
jossa tarkkasilmäinen huomaisi,
että sen kaikki terävät kulmat on hiottu pois.
Jos ei siis tässä maailmassa, niin ehkä sitten jossain seuraavassa toivo astui ovesta sisälle,
tai oikeastaan puhalsi kuplansa postilaatikosta.
Ja nainen kohtasi miehen,
jonka uskoi kai tavanneensa jossain maailmoissaan joskus aiemmin.
He ottivan toivon elämäänsä,
antoivat sen puhaltaa kuplansa
heidän yhteiseen kotiinsa,
levittää rakkautta, iloa, hymyä ja lämpöä jokaisen huoneen solulle.
He, nainen ja se mies,
nielivät sisäänsä kaikki
ympärille lentelevät
toivon täyttämät pisarat.
Tänään toivo poistui asunnosta,
aamukasteen mukana.
Jätti rakkauden, ja jätti lämmön
seinille paikoilleen.
Epäröi olemassaolonsa oikeutusta,
ja kolmantena päivänä
toivoi valui ulos
syvänä tummanpunana.
Rikkoi kuplansa, heitti pisarat
syyssateeseen
Lähti toivo,
jätti jälkeensä kyyneleen muodon
ja polttavan tunteen vatsanpohjaan
Ehkä hän vielä palaa,
ehkä viimeistään keväällä
tulee takaisin
jäädäkseen.
Selite:
https://m.youtube.com/watch?v=b5l3YXxcwXQ
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Ihan ku löytäisi ittensä aina sun sanoista, vaikka ei ees tienny olevansa hukassa :)
Huippu