Kuulin, että hän oli mennyt.
Katselin hänen varjonsa perään ja yritin tavoittaa
vielä hänen hymynsä.
Pöydällä ei ollut mitään,
koko huoneessa ei merkkiäkään siitä,
että hän joskus oli.
Tunnustelin kasvojani – niillä tunnen ne ilmeet,
joita hänenkin kasvoillaan tiesin nähneeni.
Samat poskipäät, samat silmät ja suu.
Se on minun perintöni.
Muistoni sinusta.
Selite:
Tunnilla nukutti, mutta väsymyksestä syntyi runo. Ajatus muotoutui siitä, kun usein tunnen kasvoillani samanlaisen hymyn kuin äidilläni on. <3
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
