Askel kerrallaan

Se on kuin unta, ne hetket kun ajalla ei ollut väliä. Ne ihmiset jotka näin päivittäin, joita en tuntenut. Teot jotka seuraavat puristaen sydäntä kasaan, vaikka syntinsä uskoo jo sovittaneensa. Miten niin etäinen muisto voi päivästä toiseen saada vartaloni ahdistumaan, lukkoon?

Venytän selkäni suoraksi, nostan kasvot sinuun ja hymyilen. Olen voittanut paljon ja voitan vielä enemmän. Nyt askel kerrallaan, iloisena, ystävällisenä. Nurkan takana voin taas levätä, kuunnella hetken, onko unien äänet jo vaimenneet? Voinko taas hengittää, kuten silloin, kun kevät tuoksui vielä vihreältä?

Muistan vihreän mäen, sen tuoksun ja kutittavan tunteen jalkapohjissa. Juoksin kukkulalle ja sen yli, kukaan ei voinut saavuttaa. Aurinko antoi voimaa ja sade sai naurun valtaamaan koko kehon. Lämmin käsi kohtasi toisen eikä koskaan uskonut irrottavansa.

Ajatuksissani huomaan säpsähtäväni. Kuin tuntisin käden koskevan minuun taas, eri käden. Sen käden, joka niin kipeästi painoi ja kävi siellä, minkä piti olla minun. Suljen silmäni ja unessa potkin käden pois. Sen jälkeen venytän selkäni suoraksi, nostan kasvot sinuun ja hymyilen. Olen voittanut paljon ja voitan vielä enemmän. Sinä et saa koskaan tietää.